Kuumat kyyneleet valuivat Iivanan kasvoille; hän etsi turhaan kiitossanoja, sillä hän tunsi heikkoutensa pukea sydämmensä sisimmät tunteet sanoiksi, ja niin hän ei kyennyt tekemään muuta kuin suudella jalon hyväntekijänsä käsiä ja änkyttää tuon ainoan sanan "kiitos!" tuhansia kertoja.
"Anna olla, hyvä Iivana", sanoi Jerupkow liikutettuna, "tunnenhan minä itseni runsaasti palkituksi sillä ajatuksella, että olen täyttänyt kristillisen velvollisuuden rakastaa lähimäistänsä. Mene nyt poikani ja muuta ulkoasusi, aika kiirehtää."
Tuo hyvä Iivana! Hän oli hurmauksissaan ilosta ja onnellisuudesta, kun hän ovelle astui, mutta äkkiä hän seisahtui; onnen ja ilon ilme hävisi hänen kasvoiltaan.
"Isäni!" huusi hän. "Mitä tulee hyvästä, vanhasta isäraukastani!"
"Hän on kahleisiinsa tottunut", vastasi Jerupkow, "kumminkin tahdon valvoa myös hänenkin parastaan ja tehdä kaikki suojellakseni häntä väkivaltaisuutta vastaan."
Jalomielinen mies tunnusti tosin itselleen, ettei hän tällä kertaa puhunut täyttä totta, ja ettei hänellä ollut voimaa suojella vanhaa Andreasta barinin raakuutta vastaan, mutta hän piti tämän lohdutuksen Iivanalle välttämättömänä, kun nuorukainen muuten, sen mukaan kuin hän hänet tunsi, rakkaudesta isäänsä helposti olisi voinut hyljätä hänelle tarjotun avun. Mutta siten hän rauhoittui, luottaen lujasti hyväntekijänsä sanoihin.
Hämärän tultua läksivät herra Jerupkowin matka-vaunut kartanosta. Ruhtinaan asettamat vartijat olivat kyllä tunkeutuneet aina vaunuille saakka saadaksensa nähdä, kuka sen sisällä istui; kumminkaan eivät he havainneet muita kuin herra Jerupkowin, tämä kun huolellisesti kyllä oli käskenyt seurassaan olevaa Iivanaa konttaamaan istuimen alle ja jäämään siihen epämukavaan asemaan siksi, kunnes oli päästy seudun herraskartanoiden ohitse.
Takaa-ajajat olivat nyt siitä vakavasti vakuutettuna, että Iivana vielä oli nuoren linnanherran talossa, ja olivat kahta vertaa valppaampia, koska ruhtinas oli luvannut suuren palkinnon sille, joka toisi karkulaisen takaisin.
Mutta miten suuria ponnistuksia he tekivätkin nähdäkseen valppautensa palkittuna, oli Iivana kadonnut, ja turhaan odotettuaan matkusti Platon Shestokow vannoen kostoa ja luvaten ei ennen heittävänsä asiaa, kuin tietäisi tuon roiston sisarensa pojan matkalla Siperiaan.
Herra Gladkoin paha omatunto seurasi häntä.