V
Ainoastaan yksi sielu.
Oli kulunut monta vuotta.
Ajan vyöryvä ratas oii temmannut tuhansia ihmishenkiä mukanaan, asettaaksensa niiden sijaan uusia matkailijoita maailman näyttämölle; ihmishenki oli astunut esiin uusilla löydöillä ja keksinnöillä, sanalla sanottu, ei ollut mitään lepoa eikä rauhaa, kaikki pyöri ja kieppui ajan mahtavan rattaan ympäri.
Me sanoimme: ei mitään lepoa eikä rauhaa,… emme kumminkaan lausuneet täyttä totuutta, sillä löytyi kulmakunta maailmassa, jossa ei minkäänlaista edistystä havaittu, ja niin voitiin luulla että ajan pyörä siellä seisoi liikkumatta.
Jalo keisari Aleksanteri oli harrastanut maa-orjuuden lakkauttamista, mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan, ei hän vieläkään ollut päässyt päämääräänsä lähemmäksi; suurin osa hänen bojaareistaan olivat tehneet salaliiton häntä vastaan, salapoliisin päällikkö käytti turhaan kaikkea viisauttaan ja älyään saadakseen ilmi sen johtajat, mutta niinkuin ennenkin seisoi hän neuvotonna tätä salaisuutta vasten, ja ne vähäiset tiedot, mitkä hän ajoittain oli saanut, kääntyivät äkkiä hänen alaisiensa virkamiesten uskottomuuden kautta päinvastaisiksi ja jättivät koko asian vielä sekavammaksi. Trubetskoi ja Gladkoi vedettiin edesvastaukseen, vaan heille onnistui täydellisesti puhdistaa itsensä. He antoivat asialle sellaisen ulkonäön, että olivat viattomasti saaneet kärsiä, olivatpa vielä olevinansa häväistyjä ja syvästi loukatuita. Hallitukselle ei siis jäänyt muuta kuin julkisen anteeksi anomuksen kautta antaa heille toivottu hyvitys. Myöskin herra Jerupkow oli kutsuttu tutkittavaksi, mutta hän oli siitä puhdistanut itsensä niin puhtaaksi kuin päivän valo. Se kanne ainoastaan, jonka ruhtinas Shestokow oli nostanut häntä vastaan, tuotti hänelle harmia, ja joskohta riita-asia venyikin pitkäksi ja kesti yhä vielä tässä luvussa kerrottujen tapahtumien aikana, niin tuo jalo mies ei kumminkaan voinut itseltänsä salata sitä vakaumusta, että hänen vastustajansa vihdoin pääsisi voittajaksi jutussa, ja hän itse maa-orjan vapauttajana lankeaisi rankaisevan oikeuden käsiin.
Venäjän valtakunnassa oli kaikki jäänyt entiselleen, yksin vanhan Ilian ponnistukset näyttää keisarilliselle herrallensa toteen ruhtinas Shestokowin syyllisyyden eivät olleet menestyneet, huolimatta niistä kalleista lääkkeistä, tuosta kallisarvoisesta kultavedestä, jota hän aika ajoin oli keisarilliselta apteekkarilta pyytänyt.
Ainoastaan tuo nuorukainen, joka eleli Venäjän ulkopuolella, tiesi kertoa edistyksestä. Saksan raitis ilmanala oli hänessä saanut ihmeitä aikaan. Entinen elämänrohkeus ja iloisuus sekä hilpeä mieliala olivat palanneet, ja kun näihin kadehdittaviin ominaisuuksiin vielä yhtyi oikein luja ahkeruus, niin tuli tästä Königsbergin ylioppilaasta pian tieteissä vankka mies. Hänen ahkeruutensa ja intonsa tulivatkin kohta palkituiksi, sillä hänen nuoresta ijästään huolimatta oli hän koonnut niin paljon tietoja, että hän jo oli valmis suorittamaan tohtoritutkintonsa. Herra Jerupkow, jonka kanssa hän joka viikko oli kirjeenvaihdossa, oli häntä kehoittanut jäämään Saksaan ja luvannut laajan tuttavapiirinsä avulla hankkia hänelle paikan. Tulevaisuus loisti hänelle ruusunkarvaisessa valossa, erittäin kun hänen suosijansa oli viitannut siihen, ettei hän ennen rauhoittuisi, kuin vanha Andreas saisi yhtyä poikansa kanssa, jota hän niin paljon oli ikävöinnyt. Mutta:
Aurinkokin armahainen Yöhön yhtyy, vaipuu vainen.
Kunnon Iivanalle ei se tosin kauan ollut paistanut, ja nyt hänen onnensa katosikin niinkuin lyhyt, päivänpaisteinen talvipäivä, jonka yö pian päättää.