Nuori ystävämme oli juuri saanut tohtorikirjansa, kun postinkuljettaja toi hänelle kirjeen, jossa hän tunsi herra Jerupkowin käsialan. Sen sisältö oli lyhyt, mutta Iivanalle hyvinkin tärkeä, hänen hyväntekijänsä näet kirjoitti näin:
Valitettavasti olen pakotettu ilmoittamaan sinulle, että hyvä isäsi on pahasti sairastunut. Lääkäri seisoo neuvotonua hänen tautivuoteensa ääressä ja kuume kiihtyy arveluttavassa määrässä, niin että voidaan pahinta odottaa. Ukko näkyy aavistavan, että hänen elämänsä loppu lähenee; ääretön ikävä saada tavata sinua on herännyt hänen mielessänsä, ja harras toivo vielä kerran nähdä kasvosi on ainoa, mitä hänen huulensa alinomaa sopertavat. Minä en suinkaan peittele tämän yrityksen vaarallisuutta, jos nyt riennät isäsi tautivuoteelle, mutta kun ruhtinas Shestokow ei nyt ole tiluksillaan, ja entinen vouti epäsuosioon joutuneena on toimestansa eroitettu, niin ehkä voisit uskaltaa tämän matkan. Minä jätän myötä- ja vastapuolien punnitsemisen kokonaan mielivaltaasi. Tee niinkuin sydämmesi käskee. Se on ainakin varmaa, että läsnäolosi äärettömän paljon sulostuttaisi vanhan, väsyneen miehen viimeistä hetkeä, jolla eläessään on ollut raskas taakka kannettavana, Jos nyt tullet tai et, minä odotan vannuineni kumminkin lähimmäisellä postiasemalla, kunnes se aika on kulunut, jolloin olisit voinut saapua, — vanha isäsi lähettää sinulle siunauksensa ja minä sydämmellisimmät tervehdykseni.
Sinun parastasi valvova ystäväsi Milan Jerupkow.
Olisiko mikä kunnon poika tahansa, jonka sydän vähänkään hehkui rakkautta isäänsä, voinut tämän kirjeen luettua vielä horjua? Tosin oli vaara, johon Iivana nyt heittäytyi, suuri, mutta tuo palava, harras toivo vielä kerran nähdä vanhaa isäänsä, niinkuin myös tuo suloinen tunne, että oli täyttänyt kuolevan viimeisen toivomuksen, antoi kaikkien vaarojen, kuinka suuria ne mahtoivat ollakin, näyttää vähäpätöisiltä, ja niin Iivana vielä samana päivänä nousi postivaunuihin, jotka vievät hänet Venäjän rajalle.
Tämä pitkä matka tuntui hänestä ijankaikkisuudelta, ja mitä lähemmäksi hän tuli matkansa päämäärää, sitä valtavammin tykytti hänen sydämmensä, ja kun hän epäillen ja peläten kysyi: "Vieläkö isäni elää, vai eikö?" nosti se hänessä kuumeen.
Vihdoin eräänä myrskyisenä, jääkylmänä joulukuun yönä saapui hän viimeiselle postiasemalle, ja tunsi sinne tultuaan itsensä suljetuksi hyväntekijänsä käsivarsiin, joka hänet painoi rintaansa vasten.
"Tiesinhän että Iivanani tulisi", huusi Jerupkow lempeällä äänellä ja katseli iloisella ylpeydellä entistä maa-orjaa, joka nyt oli varttunut pulskaksi, komeaksi mieheksi. Iivanan arkaan kysymykseen, josko isä vielä eli, vastasi hän myöntäen, mutta lisäsi siihen, että vanhuksen voimat nopeasti vähenivät ja että hän jo oli tunnotonna.
"Isän ja äidin sydän voittaa ruumiinkin raihnaisuuden", lohdutti Jerupkow, "ja huntu, joka sielun pimittää, repiaä, kun rakkaitten lasten ääni kohtaa korvia. Niin tulee sinun kuoleva isäsikin vielä heräämään tuntoonsa, kun astut hänen vuoteensa ääreen ja mainitset hänen nimensä. Mutta aika ja kuolema kiiruhtavat, älkäämme siis hetkeäkään hukatko, — minun vaununi seisovat lähtöön valmiina."
Myrsky se öinen Raivosi töineen, Se ulvoen lensi, se riehui ja kiehui Ja pauhinallaan Se valtasi maan!
Mutta äärettömän aron ylitse riehui myrsky ja ajoi sinkoilevat lumihöytyvät vasten ajopeliä, jotka tavoittelivat saavuttaa tilusten asuttua piiriä. Usein säikkyivät hevoset ja ajajalla oli suuri vaiva pitää niitä ohjaksissa. Ainoastaan verkkaan voivat vaunut päästä eteenpäin, jota vastoin toisilla vaunuilla, jotka vastakkaiselta suunnalta näkyivät pyrkivän tiluksille, oli paljo helpompi, koska heillä oli myrsky selänpuolella. Ne olivat jo aikoja sitte saapuneet perille, kun Jerupkowin ajopelit vihdoinkin ajoivat kartanon pihaan ja seisattuivat talon rappusien eteen.