Yläkerroksessa paloi yksinäinen kynttilä. Vanha emännöitsijä oli odottanut herraansa ja oli varustanut häntä ja hänen kumppaniansa varten lämmittävän lasin groggia, joka tämän yön kovien rasitusten perästä oli virkistys kumpaisellekin matkustajalle. Ei unhotettu ajajaakaan, sillä hänen hyväntahtoinen herransa ei pitänyt häntä ainoastaan yhtenä hänen "sieluistaan", vaan kanssaihmisenä, jonka pakkasesta jähmettyneelle ruumiille tämä lämmittävä juoma myöskin teki hyvää.
Kun vilu, joka oli pannut tutisemaan luita ja ytimiä myöten, oli voitettu, virkkoi Jerupkow suojatilleen: "Nyt tuonne ukkoraukan mökille."
Molemmat miehet pukeutuivat jälleen turkkeihinsa ja astuivat ulos myrskyiseen yöhön. Vanha emännöitsijä oli tuonut tarjolle salalyhdyn. Jerupkow kumminkin kieltäytyi sitä ottamasta mukaan, ei riehuvan myrskyn vuoksi, joka pian olisi sen puhaltanut sammuksiin, vaan pikemmin varovaisuudesta huomaamatta saapua viholliselle alueelle.
Kun raivokas myrsky jääkylmässä talviyössä ympärillämme pauhaa, kun puitten oksat taittuvat, tuuliviirin huippu rätisten pyörii saranoillaan, kun myrsky raivossaan syöksyy talojen ullakkoseiniä vasten ja uunin piiseissä ulvoo hurjaa, yksinkertaista ulinaansa — silloin me onnelliset ihmislapset emme voi torjua päältämme kauhun tunnetta, kaikellaiset kuvitukset heräävät ikäänkuin kummittelevat aaveet kiihoitetussa mielikuvituksessamme ja tuskan täyttäminä odotamme lähestyvää aamunkoittoa. Mutta kun tähän kamalaan tunteeseen vielä yhtyy tietoisuus siitä, että viikatteella ja tiimalasilla varustettu kuolema on raivoavan myrskyn kumppalina, että hän ulvovan tuulispään ulinassa vartioitsee sitä vuodetta, joka rakkaimpamme kätkee, ja että hän hillitsemättömällä himolla odottaa eron hetkeä — silloin nousee kauhistus ihmissielussa huippuunsa, ja sellaisen yön hirmu kaivautuu ikuisesti pysyväksi muistoksi sydämmiimme.
Niin kävi Iivana parallekin, kun hän Jerupkowin rinnalla saapui siihen rappeutuneeseen majaan, jossa hänen kuoleva isänsä makasi, ja joka myrskylle oli otollinen esine, jota kohtaan se voi raivoansa mielin määrin purkaa. Satoja rakoja oli kaikkea läpi tunkeva vihuri löytänyt, ja näitten läpi hän huusi armahtamatta: "kuole! aika on tullut!" Sen jääkylmä suudelma kohtasi kurjalla vuoteellaan makaavan vanhuksen kuumeesta palavaa otsaa, sen talvinen henkäys pyörrytteli koholle hänen valkoisia hapsiaan, ikäänkuin ne olisivat olleet lumihiutaleita, joita se tahtoi sirottaa kaikkiin ilmansuuntiin.
Ei kukaan valvonut huonon sairaan luona. Yksin hän oli myrskyn seurassa, joka vaan lisäsi hänen houreilujansa. Tultuansa mökkiin riisui Jerupkow turkin päältänsä peittääkseen sillä pientä ikkuna-aukkoa, sillä hänestä oli varovaisinta, ettei se kynttilän valo, jonka Iivana oli sytyttänyt, näkyisi hoviin.
Isä Andreas hengitti raskaasti ja kuumeen houreissa hän pyysi vaikeroiden ottamaan pois rinnoiltansa kiven, joka uhkasi tukahuttaa hänet kuoliaaksi. Kun Iivana alkoi puhua ja täynnä hellyyttä lausui hänen nimensä, alkoi hän kuulleskella. Hänen raskaat silmäluomensa aukenivat ja hän katsoa tuijotti nuoreen mieheen. Hänen silmänsä luonnoton kiilto alkoi väistyä, kun poika uudestaan mainitsi hänen nimensä, hymyily kirkasti kuihtuneita huulia, hän ojensi laihtuneen kätensä ja hänen rinnastansa kohosi syvä huokaus.
"Tunnetko minua, isä?" kuiskasi Iivana, ja kyyneleet uhkasivat tukehuttaa hänen äänensä. Ukko nyökäytti päätään, ja se hymyily, joka nyt asui hänen huulillansa, tuli yhä lempeämmäksi.
"Kuka se sitte on, isä Andreas, joka tuossa vuoteenne ääressä seisoo?" virkkoi Jerupkow tarttuen puheeseen ja astuen samalla lähemmäksi.
"Iivana… rakas!" kuului vastaus.