Silloin lankesi poika alas kovan kuolinvuoteen ääreen, tarttui laihtuneisiin käsiin ja kostutti niitä kyyneleillään ja suudelmillaan.
"Iivana… siunaan!" kuului hiljaa vanhuksen huulilta uudelleen ja hän pani kätensä siunaten poikansa päälle, sillä aikaa kuin hänen huulensa sopersivat kuulumattomia sanoja. Kumminkin ymmärsivät poika ja Jerupkow, että ne olivat sydämmen toivomuksia, joita vanha mies edeltäpäin lähetti sille hyvälle hengelle, jonka istuimen edessä hän pian oli seisova.
Vielä kerran loi isä Andreas lempeän, kirkastuneen katseensa pulskaan, nuoreen mieheen, vielä kerran hän hänelle hymyili ystävällisesti, sitte hän sulki silmänsä ja nukkui. Painajainen ei enää tuntunut taakkana hänen rinnallansa, hänen hengityksensä oli rauhallinen ja hiljainen. Huolimatta siitä suuresta surusta, joka oli kohdannut Iivanan sydäntä, tunsi hän itsensä äärettömästi rauhoitetuksi nähdessään tämän muutoksen, sillä hänen läheisyytensä oli tuottanut kuolevalle vanhukselle takaisin kauan kaivatun rauhan, hänen läsnäolonsa oli sulostuttanut hänen elämänsä viimeisiä hetkiä.
Iivana kumartui hänen ylitsensä. Yhä vienompi ja heikompi oli hengitys, mutta hymyily vanhuksen huulilla pysyi yhä, — vihdoin Iivana ei enää havainnutkaan mitään hengenvetoa, — vanhan miehen sydän seisoi liikkumatta, yksi sielu, jonka ruhtinas Shestokow oli omistanut, oli paennut siihen valtakuntaan, jossa ei mitään maa-orjuutta ole, jossa henki on päässyt vapaaksi kuolevasta verhostaan, jossa herrat ja palvelijat ovat lakanneet olemasta herroja ja palvelijoita, mutta jossa ainoastaan kysytään sielun omaa arvoa.
Iivana tunsi että hänen isänsä oli lähtenyt ja hän vaipui itkien alas kurjalle leposijalle. Hänen nyyhkytyksiinsä sekoittui pauhaavan myrskyn hurjat säveleet, jotka nyt äkkiä täydellä voimalla tunkeutuivat majaan, sillä ovi kiskaistiin äkkiä auki. Monen lyhdyn räikeä hohde valaisi puolipimeää huonetta, valaisi myös samalla Shestokowin ilosta ilkkuvia ja rumia kasvoja, hän kun nyt seisoi keskellä tuota pientä huonetta.
Toinen vuosikymmen yhdeksännettätoista vuosisataa, jota aikaa me lukijoille tässä kertomuksessa kuvailemme, tarjosi Venäjän ylimysluokalle monta etua. Raha se avasi kaikki lukot, murti kaikki teljeet, niin myös jokaisen salaisuuden, kun vaan oikein ymmärsi menetellä. Melkein kaikki kirjeet, jotka menivät ulkomaille tai jotka sieltä tulivat, avattiin postissa, ja kun ruhtinaalla tässäkin virastossa oli mahtava ystävä, niin ei hänelle ollut vaikeata päästä Jerupkowin kirjevaihdon perille. Iivanan olopaikka tuli kohta hänen tietoonsa, mutta se seikka, ettei Preussi jättänyt ulos ketään karannutta orjaa, esti häntä saamasta uudelleen nuorukaista käsiinsä. Tästä esteestä huolimatta ei tämä kostonhimoinen mies luopunut toiveestaan vihdoinkin päästä tarkoituksiensa perille, ja kun häu siis sai tiedon Jerupkowin viimeisestä kirjeestä, päätti hän yllättää Iivanan, joka riensi isänsä kuolinvuoteelle. Se olikin juuri hänen matkavaunuusa, joka saapui tiluksille ennen Jerupkowin ja hänen suojattinsa tuloa. Kaksi muutakin ajopeliä oli myös vähää sen jälkeen saapunut linnan portaille. Niissä olivat herrat Trubetskoi, Gladkoi ja muutamia muita salaliittoon kuuluvia jäseniä, jotka olivat valinneet ruhtinaan kaukaisen maahovin yhtymäpaikakseen, koska sellainen yhtyminen Pietarissa näytti heistä vaaralliselta. Heidän kavalat aikeensa olivat nyt niin pitkälle edistyneet, että he voivat ryhtyä niiden toimeenpanemiseen. Kysymys oli vaan määrätä ohjelma, jonka mukaan tuli toimia. Tämä oli heidän yhtymisensä tarkoituksena maahoviLla. Kun Shestokowin uskottu palvelija ilmoitti Jerupkowin matkavaunujen tulon, teki ruhtinas yölliset vieraansa osallisiksi aikeistaan, ja kun vakoileva palvelija vielä ilmoitti hänelle, että herra Jerupkow Iivanan kanssa oli vanhan Andreaksen majassa, hiipi tämä "kaunis" seurue asianomaiseen paikkaan.
Kun Shestokow oli antanut merkin, sytytettiin mukana tuodut lyhdyt ja ovi avattiin.
Voimme ajatella Jerupkowin hämmästystä, niinkuin myös Iivanan lamauttavaa kauhua. Molemmat tunsivat että heidän tuhonsa hetki oli tullut. Jerupkowista oli näytetty toteen, että hän oli pitänyt yhteyttä paenneen maa-orjan kanssa ja kaikella tavalla häntä auttanut; tämän tarkoituksen voittaminen oli ollut ruhtinaan hartain toivomus, ja nyt hän riemuitsi pauhaten että oli saanut panna tämän yllätyksen toimeen näin monen vieraanmiehen läsnäollessa. Ennen lähtöänsä Pietarista oli hän lähettänyt kutsumuksen ispravnikalle ja stanovoille odottaa hänen tuloansa linnassa. Palvelukseen valmiit virkamiehet olivatkin saapuneet, varsinkin kun he tiesivät että runsas palkkio oli heille siitä varmaan tuleva.
Shestokowin annettua merkin astui ispravnikka esiin, kosketteli yhä vielä hämmästyksissään olevaa Jerupkowia sauvallaan ja lausui arvokkaisuutta tavoittavalla virka-äänellä:
"Tsaarin nimessä vangitsen minä teidät täten ja käsken seuraamaan minua paikkakunnan vankilaan."