Seuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun edeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni Kostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti hellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun kaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.
Svidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja. Siinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse luja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli siinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai vastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä, puutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka kohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä kohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän tuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.
Oli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen vuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja siistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa ja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut kyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä niin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen katseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan ohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?
Ruokavaroistani saivat naapuritkin hyötyä, lähettelin niitä vähin kummallekin puolelle naapurivangeille. Tarjosin vartijoillekin, toinen otti omenan, mutta toinen kauhistuneena pakeni pois. — Kun olin saanut uutta ruokaa, päätin heittää pois vähän vanhoja jätteitä. Kun huonolla venäjänkielellä selitin tätä vartijalle, luuli hän minun tahtovan lahjoa häntä ja kiiruhti päätä pudistellen pois. Minä kokosin jätteet, sillin ruodon jossa vielä oli vähän kalanlihaa, läskipalan ja lihapalan paperiin ja panin ne rikkakasan päälle laistuani. Siistiäjävanki ne siitä korjasi. Vähän ajan perästä tuli hän ja aukaisi luukun ja irvisti siitä tyytyväisenä ja sanoi: "minä söin ne kaikki".
Hankaluuksia. Vankilassa voi pieninkin seikka tuottaa vaikeutta. Satunnaisesti olivat kynteni pitkänpuoleiset vankilaan tullessa. Siellä ne kasvamistaan kasvoivat. Viimein ne olivat vastenmielisen pitkät. Olin kuin mikäkin siamilainen prinssi. Eihän tosin ollut mitään tekemistäkään. Mutta syödessä ja illalla ja aamulla vuodetta tehdessä tuntui kovin vastenmieliseltä kosketella niillä mitään. Pelkäsi niiden kääntyvän kaksin kerroin. Minä pyysin vartijalta saksia. Ei hän sille mitään voi. Minä pyysin toiselta. Ei, mahdotonta. Kun menin kävelemään, pyysin kolmannelta, hän osoitti staarostia. Tämä nyökkäsi myöntävästi päätään. — Minä sanoin vartijalle, että staarosti lupasi. — Hyvä on, minä tuon. — Mutta ei tuonutkaan. — Minä muistutin. — Ai unohtui, minä menen hakemaan. — Vähän ajan perästä tuli takaisin: konttori on jo kiinni. — Minä sanoin staarostille toisen kerran. Nyökäytti päätään, mutta ei tullut. Sanoin kolmannen kerran. Silloin hän viimeinkin toi sakset ja sain leikata kynteni. Neljättä päivää sieti hommata, ennenkuin sain tuon pienen asian toimitetuksi. Semmoista se on, kun on kokonaan toisista riippuvainen.
En ensinnä hoksannut erästä seikkaa. Kopissa oli sementtilattia. Ei ole hyvä kävellä ja seista sillä koko päivän. Jalka hiestyy. Sukka omituisesti likaantuu. Lopulta huomasin, että pitää olla osa päivää aina ilman kenkiä ja käyttää kalosseja. Siten menetellen ei jalka hiestynyt. — No joka tapauksessa sukat kävivät kovin likaisiksi, eikä ollut toisia vaihtaa. Viimein päätin pestä ne. Kahdessa kuumassa vedessä ne pesin. Tulivathan ne koko joukon paremmiksi, mutta ei täysin hyviksi.
Tästä menestyksestä rohkaistuna päätin pestä nenäliinani. Minulla kyllä oli useampia nenäliinoja, mutta yhtä käytin kaikenlaisiin pyyhkimisiin. Siitä se tuli kovin likaiseksi. Pesin sen kuumassa vedessä, mutta kun ei ollut saippuaa, ei se tullut täysin puhtaaksi. Ja mikä oli ikävintä, se likaantui hyvin pian uudestaan. Pestyäni kuivasin sen heiluttelemalla sitä ilmassa. Välillä vetelin sitä, niinkuin olin nähnyt kotona mankelia vedettävän.
Ja sitten taas heiluttelin. Aikaa oli tarpeeksi. Heiluttelin siksi kun se kuivui. Kolmatta kertaa pyykkiä pestessä, hoksasin jännittää pakettirihman ikkunasta sängyn kulmaan. Ja niin oli minulla pyykkinuorakin. Semmoinen oli pyykkini. Suurempaan pyykinpesuun en rohjennut käydä, vaikka se olisikin ollut hyvin tarpeen.
Eräänä päivänä kysyttiin, haluaisinko saunaan. En oikein ymmärtänyt heidän puhettaan. Illalla sitten tultiin sanomaan, että lähdettekö. Kysymykseeni montako henkeä, vastattiin kaksi, kävelytoverini toisena. Niin menimme. Riisumahuoneita oli kaksi, joihin olisi mahtunut satakin henkeä yhtä aikaa riisuutumaan. Löylysauna oli myös suuri, suuret lauteet, joihin olisi mahtunut parikymmentä henkeä yhtä aikaa. Olihan se siis ystävällistä, että tällaisen saunan saimme kahden käytettäväksemme. Huuhtelimme istumapaikat, seinästä sai kuumaa ja kylmää vettä. Löylyä löimme. Saimme myös aivan pienen palan hyvää saippuaa. Palan pienuus osoitti, että se oli ennen käyttämätön. Kylvettyämme läksimme. Kun pois lähtiessä nostin lakkia kylvettäjävartijalle, hypähti tämä vaistomaisesti pystyyn ja nosti lakkia. — Zvee stik — sanoi vartija, joka avasi meille oven.
Kun tulin vankilaan, otettiin minulta kello ja rahat pois, niistä sain kvitansiat, samoin myös rahoista, jotka minun vaimoni jätti minua varten vankilan konttoriin. Pari päivää vankilassa oltuani sain paperipalan, jossa oli 200023 ja toisessa sarakkeessa 8:50. Monta päivää tätä paperipalaa käänneltyäni, pääsin asian perille. Se oli kuitti minun kellostani. Suurempi luku oli kellon numero ja pienempi sen arvo. Eikä se sen arvokkaampi ollutkaan.