Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen, eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa suhteessa oman mielensä mukaan.
Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella 16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä. Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri Vladivostokiin.
Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki. Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan. Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria. Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen. Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes soutuvenettä.
Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi: matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin on vähän kosteampaa.
Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella vapaasti astua missä tahansa.
Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.
Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan. Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni, tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla, ajureillakin on aina kaksivaljakko.
Tuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein ikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea "uragan"-rajuilma puhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä kadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään kaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli huomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa sisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa porttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja sattuu harvoin.
Siitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat pakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on joulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen vuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä. Muistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani, joka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen tienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän vaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.
Monikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää 60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu niinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa tuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää hyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan ulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.