Siirtolaisuus. Kuusitoista-sataluvulta alkaen levisi venäläisvalta Siperian yli. Kasakka Jermak mainitaan Siperian valloittajana. Valtauksen jälkeen seurasi siirtolaisuus. Maa oli venäläisillä asutettava. Venäläiset eivät olleet halukkaita lähtemään. Mutta Venäjällä oli totuttu käskemään ja etenkin kasakat olivat tottuneet tottelemaan. Eri osiin Siperiaa muun muassa Transbaikaliaan siirrettiin suuret määrät kasakoita ja sijoitettiin heidät sinne siirtolaisiksi. Kasakat muodostavatkin Transbaikalian varsinaisen venäläisen väestön. Mutta kasakat ovat sotilaita, erinomaisia ratsastajia, hevosen kasvattajia, luonteeltaan levottomia, mutta huonoja ja haluttomia maanviljelijöitä. Hauskoilta nuo sabaikalskii kasakat muuten näyttävät, puvut ovat sinisiä, housuissa leveä keltainen juova, samoin lakissa keltainen reunus. Ja aivan ihaillen katselee kasakkajoukkojen ratsastusta.
Hallitus ajallaan huomasi kasakkain kelvottomuuden maanviljelijöinä ja kun ei neuvoista ja käskyistä ollut apua, päätti hallitus tuoda siirtolaisia muualta, missä ihmiset olivat maanviljelykseen perehtyneitä. Kultakin kasakalta otettiin puolet hänen maastaan pois ja väliin, siis joka toiseksi pistettiin muualta tuotu siirtolainen. Aikojen kuluessa tuotiin siirtolaisia kaikista osista Venäjää ja kaikkia Venäjällä olevia kansallisuuksia. Luonnollisesti siirtyi paljon kansaa vapaaehtoisesti, mikä mistäkin syystä. Toiset tulivat onnettomuuksia, köyhyyttä, epäedullisia oloja pakoon, toiset uskonnollisista syistä. Altaivuoristossa esim. kuuluu asuvan paljon raskolnikkejä. Lisäksi on Siperiaan vasten tahtoaan lähetetty äärettömän paljon ihmisiä, mutta niistä puhun myöhemmin erikseen.
Tästä siirtolaisten moninaisuudesta johtuu sivumennen mainiten se, että Siperiassa ei ole mitään erityistä murretta. Sen sijaan on koko joukko erityisiä siperialaisia sanoja, joista monet ovat burjaattilaista tai muuta aasialaista alkuperää.
Usein on siirtolaisia houkuteltu kauneilla lupauksilla, jotka sitten eivät ole pitäneet paikkaansa. Kuulin erään lättiläisen kuvaavan muuttoaan. He olivat Rigan seuduilta kotoisin ja olivat siirtyneet Krasnojarskin läheisyyteen. Paljon kurjuutta olivat saaneet kokea ja elämä oli ollut hyvin raskasta.
Tavallisesti täytyi siirtolaisten ensin asua maakuopissa niin kutsutuissa zemljankoissa. Näin sellaisia. Pikemmin niitä luulisi eläinten kuin ihmisten asumuksiksi. Ne ovat pitkulaisia, vain yhdellä sivulla kohoaa maasta metrin tai puolentoista korkuinen seinä, jonka päällä on yhteen suuntaan kallistuva viisto katto. Ikkunat alkavat aivan maaperästä. Tällaisia kurjia asuntoja on kaikkialla Siperiassa. Niissä asuvia kutsutaan nimellä zemleshil.
Yleensä saa sen vaikutuksen, että harvat Siperian asukkaista ovat siellä syntyneitä. Enimmät ovat muualta tulleita. Minulla oli tapana kysyä tätä asiaa useimmilta ihmisiltä, joiden kanssa tulin tekemisiin. Oletteko te sibirjak, tai sibiriatshka? — En, oli useimmiten vastaus. — Kysyin ravintolan siistiäjiltä. Enimmät olivat rositskoja, joku latisha, joku harva Länsi-Siperiasta, Tchitasta ei kukaan. — Kysyin parturilta. Hän tuli totiseksi, surulliseksi, huokasi: en, Nischni-Novgorodista, sanoi hän puoliääneen. Joku on Etelä-Venäjältä, joku Grodnosta, Pensasta, Vjatkasta, mistä kaikkialta lienevätkin olleet.
Useimpien ihmisten elämän tarina on kuin jännittävä seikkailu-romaani. — Isäntäni V. oli kotoisin Hersonista. Nuorena oli hän Odessassa kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja oli sen vuoksi karannut. Maailmaa kierrellen joutui hän Austraaliaan. Siellä kävi hän Melbournessa neljä vuotta jotain teknillistä opistoa. Sitten oli hän Uudessa Seelandissa. Sieltä Vladivostokiin, jossa meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Sitten asettuivat Shanghaihin asumaan, siellä muutamia vuosia asuttuaan muuttivat Nagasakiin, sitten San Fransiskoon ja sitten vihdoin Tchitahan.
Kerran päivällisillä satuin istumaan erään juutalaisen rouvan vieressä. Kysyin hänen vaiheitaan. Hän sanoi, että jos hän osaisi kirjan kirjoittaa, tulisi hänen elämäkerrastaan hyvin jännittävä kirja. Hän oli hyvin paljon kovaa kokenut. Hänen kotinsa oli ollut Tartossa. Kun hän oli 13 vuotta vanha, kuolivat hänen vanhempansa. Suku päätti silloin, että hänen on mentävä naimisiin Tchitassa olevan kaukaisen sukulaisen kanssa. Ja niin tuo lapsi lähetettiin vaeltamaan tuttavien ja tuttavien tuttavien kautta ihmisten luo, joista hän ei mitään tiennyt. Viisi kuukautta kesti matkaa, Jekaterinburgista eteenpäin hevosella. Neljätoista-vuotisena hän sitten joutui naimisiin. Tchitassa oli hän sen jälkeen elänyt 33 vuotta. Sillä aikaa oli Tchita muuttunut kasakkakylästä kukoistavaksi keskuskaupungiksi. — "Ja tuossa on minun vanhin tyttäreni", sanoi hän ja osoitti vastapäätä meitä istuvaa kukoistavaa rouvaa.
Herttainen virkamies X. oli Rigasta. Aikoinaan oli hän saanut rukkaset nuorelta neitoselta. Sitten oli hän lähtenyt maailmalle ja joutunut virkamieheksi Tchitahan. Tuon neitosen veli muutti Tchitahan samoihin aikoihin kuin minä. Ja sattui niin omituisesti että minä tutustuin näihin molempiin, ja minun kauttani he joutuivat tuttavuuteen keskenään. Kun he saivat kuulla toistensa nimet, hämmästyivät he. Neitonen asui yhä vieläkin naimattomana Rigassa. Vallankumouksen jälkeen kysyin minä X:ltä, mitä hän nyt aikoi tehdä. — "Minä aion ottaa eron virastani ja palata Rigaan."
Rouva L. oli syntynyt Berlinissä. Nuorena tyttönä oli hän mennyt naimisiin Berlinissä opiskelevan venäläisen kanssa. Siperiaan tullessaan oli hän iloinen ja huoleton. Hän ei ymmärtänyt pelätä mitään. Hän ratsasteli yksin metsässä laulellen, kävi yksin kukkia poimimassa kaupungin ulkopuolella. Sitten oli hän kokenut paljon. Oli asunut eri osissa Siperiaa. — "Ja nyt minä olen oppinut pelkäämään", hän lopetti kertomuksensa.