"Mitä, teidän nimenne on Jürgens. Saksalainen nimi. Miten te olette tänne tulleet? Miten te olette päässeet vartijain sivu? Mikä on tunnussana? Tämä näyttää pahalta."
"Johan minä olen selittänyt teille, että minä olen eksynyt."
Jürgens vangitaan. Hänen esimiehensä koettaa häntä puolustaa. Kaikki on turhaa. Hänen upseeriarvonsa otetaan häneltä pois, hänet alennetaan välskäriksi ja hänet karkotetaan Siperiaan. Häntä kuljetetaan paikasta paikkaan, kunnes hän joutuu Tchitahan. Hän huomauttaa, että hänellä on Stanislain ritarimerkki ja sitä ei anneta muille kuin upseereille, ottakoot sen pois. — Sitä ei sovi ottaa. Siellä hän käveli Tchitan kaduilla, eikä kukaan tiennyt, mitä hänelle oli tehtävä. Ei hän ollut mitään tehnyt, ei häntä oltu mistään syytetty eikä tuomittu ja loppujen lopuksi hänellä oli Stanislai.
Oli muudan neiti Urban. Hänen kotinsa oli aivan Saksan rajalla ja joutui pian Saksan puolelle. Hän oli tullut Tchitahan vähän ennen sotaa elättääkseen itseään antamalla saksankielen tunteja. Kun sota syttyi, ei kukaan halunnut ottaa saksankielen tunteja ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Hän halusi palata kotiinsa, mutta se häneltä kiellettiin. Hiljalleen elellen oli hän jo oleskellut Tchitassa kolme vuotta. Silloin heräsi hänessä halu pyrkiä Kiinaan toivoen sieltä jollain tavalla pääsevänsä pois. Kiina ei näet silloin vielä ollut sodassa mukana eikä Yhdysvallatkaan. Hän meni poliisikamariin ja pyysi passia. Sitä ei hänelle luvattu. Mutta kun hän kerran taas tulee poliisimestarin puheilta, sanoo muudan pristavi hänelle: "neiti on niin kovin surullisen näköinen tänään, miksi te olette niin surullinen?"
Neiti U. joutui siitä kovin hämilleen, mutta ei tiennyt mitä vastata. Sitten meni hän erään minun tuttavani X:n luo ja kysyi tältä, mitähän se pristavi tarkoitti. Tämä sanoi, että oli parasta mennä häneltä itseltään kysymään. Ja neiti U. meni ja sanoi, että jos hän voisi auttaa häntä saamaan passin, hän kyllä palkitsisi hänen vaivansa. — Passi tulikin ja vaivat palkittiin 60 ruplalla.
Kohta sen jälkeen katosi neiti U. Pari viikkoa myöhemmin ilmaantui outo nainen X:n pihaan ja katseli etsivästi ympärilleen. X. meni häntä puhuttelemaan. Hän sanoi terveisiä neiti U:lta ja toi Harbinissa kirjoitetun kirjelipun.
Mainittakoon vielä tuomari G:n vaiheet. Hän oli suuri tilanomistaja Libaun seuduilta. Hänen linnansa ruokasaliin mahtui 150 henkeä istuallaan syömään, hänellä oli 30 hevosta ja 200 lehmää. Hän joutui käräjiin valtion kanssa. Hän kadotti maatilansa. Häneltä otettiin hyvätuloinen tuomarin virka pois ja hänet siirrettiin pienempituloiseen Altaivuoristossa. Hän oli innokas urheilija ja metsästäjä ja viihtyi siellä verrattain hyvin, ampui karhuja, erilaisia kauriita ja hirviä ja muflonia, villilampaita ja ratsasteli. Sieltä hänet siirrettiin Jeniseiskiin, taas pienempituloiseen virkaan. Siellä hän seurusteli innokkaasti sinne karkotettujen balttilaisten kanssa. Ja vielä kerran hänet siirrettiin pienempituloiseen virkaan Tchitahan. Siellä he elivät taloudellisesti ahtaissa oloissa, lapset kasvoivat ja kävivät koulua, rouva ikävöi pois sivistyneisiin oloihin, mutta tuomari sanoi: "ich bin ein alter Kerl, und hab' den Humör nicht verloren". — Minä olen vanha veikko, enkä ole iloisuuttani kadottanut.
Näitä juttuja kuulin kerrottavan vaikka kuinka paljon. Karkotettuja, administratiivisia oli kaikista kansankerroksista. Monet karkotetut saivat istua pitkät ajat vankeudessa, josta vasta vallankumous heidät vapautti.
Eräässä etelävenäläisessä keskikokoisessa kaupungissa oli naishammaslääkäri. Samalla paikkakunnalla oli häjy tuomari, joka otti lahjoja vastaan ja muutenkin harjoitti vääryyttä. Viimein paikkakuntalaisten kärsivällisyys loppui ja he kirjoittivat yhteisen valituskirjan tuomaria vastaan. Valituskirjan alle pani myös naishammaslääkäri nimensä, olematta kuitenkaan valituksen varsinaisia hommaajia. Tuomarille ei valituskirjeestä mitään pahaa tullut, mutta hän kosti sen hommaajille. Hammaslääkärin hän ilmiantoi spiooniksi ja hänet vangittiin, kuljetettiin etapin kanssa Siperiaan Tchitahan, jossa hän sai istua vankeudessa pitkät ajat.
Vallankumouksen jälkeen hänet vapautettiin, vaikka hän ei aluksi vielä saanut lupaa matkustaa kotiin. Eräs perhe minun tuttavistani otti hänet luokseen asumaan. Siellä hänet varustettiin vaatteilla ja häntä hoidettiin hyvin. Siellä minäkin häneen tutustuin.