Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven kummallista elämää askeleen lähemmäs.
NEVALLA
Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?
Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen, miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.
Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta! Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne minulle nähtäviä tarjoavat.
Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.
Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.
Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.
Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi, kuin luulisikaan.
Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää — ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä, suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat. Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-, kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät, piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.