Keisari Nĕ´ron ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero itse kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin ajajana sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana teatterissa, jossa palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen olevansa suuri taiteilija hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen näyttämöllä esiintyminen hänelle tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä vapaalle miehelle tuiki sopimattomana. Tekipä hän myöhemmin matkan Kreikkaankin, jossa otti osaa olympialaisiin kisoihin saaden kaikki palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-ajovaunuista.
Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi. Kun äiti tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset murhaajat hänen kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja jalon opettajansa hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen neuvonantajikseen onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan jokaista hänen oikkuaan ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.
Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa tulipalo, jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset saivat surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt. Kerrottiin, että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun, laakeriseppele päässään oli palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa ja laulanut laulua Troian häviöstä. Puhdistuakseen epäilyksistä Nero syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi ensimmäinen kristittyjen vaino.
Kuva 130. Nero ihailemassa Rooman paloa.
Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen keisari rakennutti suunnattoman suuren palatsin, jota sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita, lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan sanoneen: »Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».
Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen. Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät ja palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!» olivat hänen viimeiset sanansa.
● Maakuntakeisarit (98–180). Flaavisen suvun sammuessa roomalaiset jo olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut kunnollisiksi hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle kohoamaan sarja voimakkaita maakuntakeisareita, joiden hallitusaika oli koko keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen maakuntakeisareista oli Trajā´nus, jonka hallitessa valtakunta saavutti suurimman laajuutensa. Hänen aikanaan oli Roomalla kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset Tonavan pohjoispuolella ja parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus lähti taistelemaan, voitti ensin daakialaiset ja teki Daakian provinssiksi sekä riisti sen jälkeen parthialaisilta Armenian ja Assyyrian, joista niin ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti myös huolta Rooman kansasta. Varsinkin hänen hyväntekeväisyys toimintansa oli suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja, vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-osaiset saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi sivistystä, kaunisti Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti kirjailijoita ja tiedemiehiä.
Rooman valtakunta laajimmillaan.