● Tämän ajan filosofeista useimmat liittyivät joko stoalaiseen tai epikurolaiseen koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta stoalaista filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja Sĕ´neca sekä viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius.
□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle. Voimakkaasti korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten yläpuolelle. Jos olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut elää vakaumuksensa mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua elämästään surmaamalla itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin viimeksimainittua neuvoa, kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.
Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä kirjeessään hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön. Odotin jotain hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä oli leikki kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei ollut mitään suojuksia; koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan isketty harhaan. Taistelevia odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner oli tyhjä. Palaamme tällaisista näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina, ylellisempinä, vieläpä julmempina ja epäinhimillisempinä.»
Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa: tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen, kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä, ettei hän tiedä erotusta hyvän ja pahan välillä. Minä sen sijaan olen selvästi oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen tähden ei kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella itseäni rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua olevaan olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön aivan samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»
● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä, mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli lakitiede. Kun Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista taulun lait eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta. Myöhemmin olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja. Tasavallan aikana päättivät niistä osittain kenturiakokous, osittain tribuskokous, osittain vihdoin senaatti. Keisarivallan aikana taas keisarit antoivat asetuksia. Kaikkia näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja selittivät lainoppineet. Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa arvossa, että keisarit vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos jostakin seikasta ei ollut lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu lainoppinut oli lausunut siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista asia annetun selityksen mukaisesti.
● Sotilasväkivallan aika (180–284). Maakuntakeisarien jälkeen Rooman valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti ja erotti keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa niin pitkälle, että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli monta keisaria samalla kertaa, joten koko valtakunta oli hajoamaisillaan. Kaikeksi onnettomuudeksi Rooma sai näihin aikoihin kaksi vaarallista vihollista. Idässä persialaiset perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa germaanit muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä barbaareja. Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin viholliselle erinäisiä aluemyönnytyksiä.
● Rooman viimeinen kukoistus (284–395). Keisari Dioclētiā´nus teki lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen laatima hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja sen tähden hän pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen toteutti lopullisesti Constantī´nus Suuri (312–337).
Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta, aivan kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat hallituksessa ministerit. Kullakin ministerillä oli erityinen hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa, toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne. Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään osaan, joissa kussakin oli oma päämiehensä, prefekti. Prefektien alueet oli jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien valvonnan alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin alueisiin. Alempi virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja kaikkein ylimmät olivat suorastaan keisarille vastuussa. Koko valtakunta oli kuin suuri kone, jonka keisarit panivat käyntiin.
Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää viihtynyt Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi muisteltiin entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden pääkaupungin Bosporoksen rannalle muinaisen Byza´ntionin paikalle. Kaupunki sai nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi sitä Konstantinopoliksi eli Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä nimeä käytetään vielä meidän päivinämme, vaikka turkkilaiset nykyisin ovat ristineet sen Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin upeilla loistorakennuksilla, ja ennen pitkää se oli yhtä komea kuin Rooma, vieläpä komeampikin.
Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat valtakunnalle viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät saaneet siltä riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä. Mutta tätä kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli aikaa voittaen näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan itäosissa puhuttiin kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat puoliskot vieraantuivat toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari Theodŏ´sius kuoli v. 395, valtakunta lopullisesti jakautui kahtia: Itä-Rooman ja Länsi-Rooman keisarikuntiin.