● Länsigootit. Hunnit eivät kauan tyytyneet asumaan Venäjän aroilla, jonne aluksi olivat asettuneet. He halusivat lännen rikkaampiin maihin, joista maine oli levinnyt heidänkin keskuuteensa. V. 375 he hyökkäsivät goottien kimppuun. Itägootit joutuivat vuosikymmeniksi heidän valtansa alaisiksi; länsigootit pakenivat. He saivat Itä-Rooman keisarilta luvan asettua Tonavan eteläpuolelle, nykyiseen Bulgariaan. Keisari Theodosius lupasi maksaa heille palkkaakin, jos he puolustaisivat valtakunnan rajaa muiden kansojen hyökkäyksiltä.
Kuva 141. Alarikin sinetti. Kaiverrettu
jalokivi.
Parikymmentä vuotta länsigootit pysyivätkin rauhallisina uudessa kotimaassaan. Mutta sitten he lähtivät jälleen liikkeelle, matkan määränä Italia. Heidän johtajanaan oli nyt nuori, mainetta ja sankaritekoja tavoitteleva Alarik kuningas. Ensi yritys tunkeutua Italiaan epäonnistui. Mutta jonkin vuoden kuluttua Alarik gootteineen saapui uudestaan, ja v. 410 täytyi Rooman, tuon mahtavan maailmankaupungin, jota Pyrrhos ja Hannibal turhaan olivat yrittäneet valloittaa, antautua goottien armoille. »Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa, sitä helpompi sitä on niittää», Alarik oli sanonut, kun häntä pelotettiin Rooman väen paljoudella. Gootit olivat nyt valtiaina siinä kaupungissa, jossa germaanit ennen muinoin sotavankeina kulkivat keisarien riemusaatossa; ja ylhäiset roomalaiset, joiden esivanhemmat olivat sirkuksessa huvikseen katselleet germaanimiekkailijain taistelua joko toisiaan tai villipetoja vastaan, tarjosivat gooteille kultamaljoista viiniä. Rooman silloinen keisari Honō´rius oleskeli toimetonna lujasti linnoitetussa Ravennassa ja kulutti aikaansa hoitamalla siipikarjaa.
Ryöstettyään kaupunkia kolme päivää gootit jatkoivat kuninkaansa johtamina matkaansa etelään Roomasta. Jo mietti Alarik uusia valloitusretkiä, kun hän äkkiä kuoli.
□ Pyhä Pietari — niin kansa sanoi — oli rangaissut Alarikia Rooman ryöstöstä. Surren gootit valmistivat sankarilleen kuninkaallisen haudan. He johtivat seudulla kulkevan pienen joen urastaan ja muurasivat sen tyhjään uomaan hautakammion. Sinne vietiin Alarik hevosen selässä istuen, täysissä sotavarustuksissa sekä kuninkaallisessa asussa, ja kaikki hänen aarteensa hänen mukanaan. Sitten hauta muurattiin umpeen ja joki johdettiin takaisin entiseen uraansa. Orjat, jotka olivat toimittaneet työn, surmattiin, jottei kukaan saisi tietoa siitä paikasta, jossa suuri länsigoottien kuningas aarteineen lepäsi.
● Alarikin kuoltua länsigootit lähtivät Italiasta ja vaelsivat Etelä-Galliaan. Sinne he perustivat v. 419 valtakunnan, joka sittemmin laajeni niin, että siihen kuului koko Pyreneitten niemimaa. Siellä he hallitsivat lähes 300 vuotta ja omaksuivat vähitellen roomalaisten sivistyksen ja kielen.
● Vandaalit. Niihin aikoihin, jolloin länsigootit hyökkäsivät Italiaan, kutsuttiin Rooman legioonat pois Reinin varsilta puolustamaan tätä valtakunnan päämaata. Mutta silloinpa monet germaanikansat pääsivät joen poikki Galliaan ja anastivat kaikki Rooman läntiset maakunnat. Näitä kansoja olivat myös vandaalit. Vandaalit kulkivat Gallian halki Pyreneitten niemimaahan jo ennen kuin länsigootit sinne tulivat. Viimein he menivät salmen poikki Pohjois-Afrikkaan, jonne perustivat lyhytikäisen valtakunnan. Sieltä he meren yli saapuivat hävitysretkelle Italiaan ja ryöstivät Roomaa parin viikon ajan mitä julmimmalla tavalla. Useissa kielissä merkitsee sana »vandalismi» vieläkin raakaa hävittämistä. Pohjois-Afrikassa vandaalit pian veltostuivat ja menettivät n. 100 vuoden kuluttua maansa Itä-Rooman keisarille. Pian he hävisivät jäljettömiin.
□ »Kaikista tuntemistani kansoista — muuan roomalainen kirjailija lausuu — on vandaalien kansa turmeltunein. Valloitettuaan Afrikan he rupesivat ottamaan päivittäin lämpimiä kylpyjä, kattamaan pöytänsä hienoimmilla herkuilla, mitä maa ja meri saattoi tarjota. He pukeutuivat silkkiin ja koristivat itseään lukuisilla kultahelyillä. Päivänsä he kuluttivat teattereissa, kilpa-ajoissa ja sentapaisissa leikeissä, mutta heidän mielitoimenaan oli metsästys. Tanssijat, ilveilijät, näyttelijät ja soittajat, sanalla sanoen kaikki, jotka osasivat tarjota silmälle ja korvalle nautintoa, saapuivat heidän luokseen kuin kotiinsa. Taloja ympäröivät komeat puutarhat lähteineen ja pensaineen. He rakastivat juominkeja ja irstasta elämää.» Mutta sepä olikin heidän tuhonsa.
● Attila. Majailtuaan noin 70 vuotta Tiszan [tĭsa] ja Tonavan välisillä tasangoilla nykyisessä Unkarissa hunnit lähtivät jälleen liikkeelle. Heidän kuninkaansa oli Attila, joka kopeasti vaati Länsi-Rooman keisarilta puolta hänen valtakuntaansa.