□ Hunnilaisylimykset olivat tähän aikaan jo omaksuneet roomalaisten loistokkaan ulkonaisen esiintymisen. Heillä oli kullalla ja hopealla koristetut vaatteet, ja he söivät kulta- ja hopea-astioista herkkuruokia. Mutta Attila käyttäytyi toisin. Hän pukeutui yksinkertaiseen pukuun; hänen ruoka- ja juoma-astiansa olivat puusta, ja liha oli hänen tärkein ruokansa. Hän tahtoi näet säilyttää hunnien vanhat tavat. Puisella istuimella hän otti vastaan Itä-Rooman keisarin lähettilään, joka hunnien oloista on näkemänsä perustuksella kertonut. Hänen sodankäyntinsä oli raakaa kuin hunnien konsanaan. Kerskuen hän nimitti itseään »Jumalan vitsaksi», ja ylvästellen hävittämiskyvyllään hänen kerrotaan sanoneen: »Ei kasva ruoho siinä, mihin Attilan hevonen on tallannut.»
● Hävittäen kylät ja kaupungit Attila saapui laumoineen Reinin yli Galliaan. Monen germaanikansankin oli pakko taistella hänen joukoissaan. Tuho näytti uhkaavan koko länsiroomalaista sivistystä. Mutta onneksi Rooman maaherra sai Gallian germaanit taistelemaan yksissä voimin roomalaisten kanssa Attilaa vastaan. Ja Katalaunisten kentällä Seinen yläjuoksun rannalla hänet perin pohjin voitettiin (v. 451).
Seuraavana vuonna Attila teki hyökkäyksen Italiaan. Murhaten ja ryöstäen hänen hurjat soturinsa samosivat Pohjois-Italiaan aikoen hyökätä Roomaa vastaan, jonka asukkaat pelkäsivät perikatonsa lähenevän. Mutta Rooman silloinen piispa meni keisarin lähettiläiden kanssa Attilan leiriin ja taivutti hänet, lahjoja ja veroakin lupaamalla, kääntymään takaisin. Attila palasi Unkariin, jossa hän pian sen jälkeen kuoli. Silloin hunnien valtakunta hajosi, ja orjuutetut kansat, niiden joukossa itägootit, vapautuivat.
● Itägootit. Vandaalit ja hunnit olivat ainoastaan ryöstäneet Italiaa; itägootit sitä vastoin ottivat sen joksikin aikaa haltuunsa. Kun he kuninkaansa Te´odorikin (488–526) johdossa saapuivat (v. 488) tähän kaikkien germaanikansain ihailemaan maahan, hallitsi siellä entinen germaaninen palkkasoturien päällikkö Odovakar. Hän oli v. 476 syössyt valtaistuimelta Länsi-Rooman viimeisen keisarin Rōmulus Augu´stuluksen, jonka jälkeen palkkasoturit huusivat hänet kuninkaaksi. Kaksitoista vuotta Odovakar hallitsi yksin Italiaa ennen itägoottien tuloa. Sen jälkeen Odovakar ja Teodorik jonkin aikaa hallitsivat yhdessä. Mutta sitten Teodorik surmasi eräissä pidoissa Odovakarin ja kohosi yksin Italian valtiaaksi.
□ Teodorik hankki itselleen vallan tekemällä julman rikoksen. Mutta hänen kunniakseen on mainittava, että hän käytti valtaansa hallittaviensa eduksi. Teodorik oli sivistyneempi kuin useimmat muut germaanikuninkaat. Hän oli nuorena oleskellut Konstantinopolin hovissa panttivankina ja siellä oppinut roomalaista sivistystä ja valtiotaitoa.
Hallitsijaksi tultuaan Teodorik vaati, että maassa noudatettaisiin lakia ja oikeutta. »Ken loukkaa oikeutta, hän tekee vääryyttä minulle», kerrotaan hänen sanoneen. Ja usein hän lausui tahtovansa suojella vähäväkisiä suurten ja mahtavain väkivallalta. Germaanikansojen keskuudessa oli ollut tapana, että itsekukin puolusti oikeuttaan ja asevoimin kosti sille, jolta oli kärsinyt vääryyttä. Teodorik kielsi näin tekemästä. Tuomioistuimilla vain oli oikeus rangaista rikollista lain mukaan. Eräille germaaneille, jotka asuivat Tonavan pohjoispuolella ja jotka tunnustivat hänet hallitsijakseen, hän kirjoitti kerran: »Minä pyydän, että taistelette vihollista vastaan ettekä keskenänne. Miksi tartutte aseeseen, kun teillä on oikeamielinen tuomari? On väärin nousta sukulaistansa vastaan; hänen puolestaan tulisi mieluummin kunnialla kuolla. Tehkää niinkuin gootit tekevät: he saattavat kyllä taistella vieraissa, mutta kotona he elävät rauhassa!»
Uskonnoltaan Teodorik oli areiolainen, mutta toisuskoiset olivat hänestä yhtä hyviä alamaisia. »Minä en saata pakottaa ihmistä uskomaan toisin kuin hän itse tahtoo», oli hänen tapana sanoa. Juutalaisillekin hän soi lain turvan. »Jos tahdomme olla sivistyneitä ihmisiä, emme voi menetellä väärin niitä kohtaan, jotka vielä vaeltavat pimeyden tiellä», hän sanoi. Hänen hallitessaan ei ketään vainottu uskonnon takia.
Teodorik oli peloton soturi, mutta hän rakasti rauhaa enemmän kuin sotaa. »Jokaisen valtakunnan tulee kaivaten toivoa rauhaa», hän sanoi. »Sillä siitä kaikki hyötyvät. Rauha on hyvien toimien äiti. Se lahjoittaa ihmisille monenkaltaista onnea, se enentää varallisuutta, se edistää sivistystä. Se, joka ei halua rauhaa, ei ymmärrä, mikä on hyvää ja hyödyllistä.» — »Toiset kuninkaat huvittelevat ryöstämällä kaupunkeja; he kokoovat suunnattomat saaliit. Minä puolestani tahdon valtani sellaiseksi, että voitetut kansat eivät huomaisi olevansa kukistettuja.» Niin turvalliset olivat olot Italiassa, että kauppiaat voivat säilyttää kultansa ja hopeansa ulkosalla yhtä varmasti kuin muulloin lujissa linnoissa, ja pelotta saattoi jokainen hoitaa tehtäviään, olipa yö taikka päivä. Kaupunkien muuriaukkoihin ei ollut tarpeen rakentaa portteja, ja entisetkin portit saivat olla auki.
Teodorik tahtoi käyttää rauhan ajan herättääkseen eloon Rooman entisen sivistyselämän. Teitä, jotka olivat joutuneet rappiolle, parannettiin, ja autioiksi jääneet pellot otettiin uudelleen viljeltäviksi. Hän kutsutti kuvanveistäjiä ja maalaajia pääkaupunkiinsa Ravennaan, jonne hän rakennutti kauniita kirkkoja ja muita taloja. Ja hän käytti suuria summia vanhojen rakennusten ja veistosten korjaamiseen. Hän keräsi ympärilleen laulajia ja näyttelijöitä, runoilijoita ja oppineita. Boë´thius kirjoitti tähän aikaan »Filosofian antamasta lohdutuksesta», josta tuli haluttu hartauskirja vuosisadoiksi. Siinä hän m. m. lausuu: »Maallinen onni vaihtuu; pysyvästi hyvää on yksin elämä Jumalassa. Huono ihminen on orja, ja ihminen rankaisee kovimmin itseään tekemällä pahaa. Mutta hyvä ihminen on vapaa, ja hän omistaa onnen, jota kukaan ei voi häneltä riistää.»
Tämän kirjansa Boëthius kirjoitti vankeudessa, jonne hän oli joutunut aiheettomasti syytettynä petollisesta vehkeilystä Konstantinopolin hovin kanssa. Ehtimättä kirjoittaa teostaan loppuun hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Tämmöinen teko himmensi sitä lempeyden mainetta, jonka Teodorik oli itselleen hankkinut. Hän kuolikin omantunnon vaivaamana v. 526. Satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen germaanikansat kertoivat vielä tarinoita urhoollisesta sankarista »Bernin Didrikistä», s. o. Veronan Teodorikista.