Samoin teollisuuskin taantui. Alhaisella sivistystasolla olevat germaanikansat eivät kaivanneet asumuksissaan eivätkä puvuissaan siroa kauneutta. Kotona omalla tilalla valmistettiin melkein kaikki, mitä tarvittiin. Kotivilloista ja kotipellavista tehtiin vaatteet, kotiohrista pantiin olut, kotiviljasta leivottiin leipä, kotikarjasta saatiin maito, voi ja liha. Kotona valmistettiin myös huone- ja tarvekalut. Näin ollen rahan käyttö supistui hyvin vähään. Ihmisten talous oli luontoistaloutta. Kaikkia tarve-esineitä ei kumminkaan voitu kotona valmistaa, vaan ne täytyi hankkia kauempaa joltakin ammattilaiselta. Ne olivat tavallisesti hyvin kalliita: soturin rintahaarniska maksoi kaksitoista kertaa enemmän kuin lehmä, ja kuolaimet maksoivat usein yhtä paljon kuin hevonen. Sepän ammatti olikin erikoisesti arvossa pidetty.
● Maanviljelys. Levoton aika ei voinut olla otollinen maanviljelyksellekään; kumminkin germaanikansat edistyivät tämän elinkeinon harjoituksessa tullessaan likeisempään kosketukseen roomalaisten kanssa. Siirryttyään Germaniasta Länsi-Rooman entisiin maihin germaanit omaksuivat maanviljelyksen lopullisesti pääelinkeinokseen. He asettuivat nyt pysyväisille olinpaikoille ja oppivat roomalaisilta kehittyneempiä viljelystapoja, kuten maan lannoittamisen ja entistä paremman muokkaamisen. Valloitetuissa maissa suuri osa tiluksia jäi entisille omistajille, mutta osan ottivat germaanit. Ne jaettiin pikku tiloina germaanisotureille, mutta germaaniylimykset ottivat haltuunsa suurtiloja, joita sitten viljelivät orjien avulla, kuten roomalaisetkin.
Orjia käytettiin kotiaskareissa, mutta toiset saivat maatilkun isännältä viljelläksensä. Siten kehittyi varsinaisesta orjuudesta sen lievempi muoto, maaorjuus. Ennen pitkää vapaat pikkutilain omistajatkin tulivat riippuvaisiksi suurtilallisista, he kun kaipasivat näinä rauhattomina aikoina mahtavaa suojelijaa. Täten katosivat vähitellen itsenäiset pikkutilat, ja niiden entiset omistajat muuttuivat hekin mahtavien naapurien maaorjiksi. Maaorjuus sai siis alkunsa kahdesta lähteestä, osittain varsinaisista orjista, osittain pikkutilallisista.
● Henkinen tila. Kansainvaellusten ajan rauhattomissa oloissa järjestys hävisi yhteiskunnasta, väkivalta ja sekasorto tulivat tilalle.
Tieteitä ja taiteita ei pitkiin aikoihin harjoitettu samalla menestyksellä kuin muinoin Kreikassa ja Roomassa, tietämättömyys ja taikausko olivat yleiseen vallalla.
Myös tavat raaistuivat. Veltostuneet roomalaiset, vaikka olivat germaaneja sivistyneempiä, omaksuivat näiden väkivaltaisen käytöstavan, ja germaanit vuorostaan rupesivat jäljittelemään roomalaisten monia paheellisia, turmeltuneita elintapoja. Eteläisten maiden luonto jo vaikutti herpaisevasti germaaneihin, jotka varhemmin olivat asuneet kylmemmän ja karumman luonnon ympäröiminä, mutta vielä enemmän ylellinen elämä ja aistilliset nautinnot. Avioliittoa ei enää pidetty kunniassa, vaan jollakin ylimyksellä saattoi olla yhtaikaa monta vaimoa ja niiden ohella vielä sivuvaimoja. Ylensyöminen ja väkijuomain liiallinen käyttö tulivat yleisiksi, niin että varakkaiden pidoissa toisinaan kaikki vieraat juopuneina uupuivat uneen. Raaka puhetapa, tappelut ja murhat olivat perin tavallisia kaikissa kansankerroksissa. Raakuus rehotti papistonkin keskuudessa. Niinpä kerrotaan erään piispan panettaneen papin, joka ei suostunut antamaan maataan hänelle, samaan ruumisarkkuun mätänevän ruumiin kanssa. Kirkoissakin, joiden tuli olla rauhoitettuja kaikelta väkivallalta ja vainottujenkin turvapaikkoja, tehtiin usein rikoksia, meluttiin ja tapeltiin.
□ Erittäin kuuluisiksi väkivaltaisesta esiintymisestään on tullut kaksi frankkilaiskuningatarta, Brunhilda ja Fredegunda, jotka elivät v:n 600 tienoilla. Kaksi frankkilaiskuningasta, veljekset Kilperik ja Sigebert, joista edellinen hallitsi Neustriaa (Länsi-Frankkia) ja jälkimmäinen Austrasiaa (Itä-Frankkia), naivat sisarukset, länsigoottien kuninkaan tyttäret, Galsvintan ja Brunhildan. Sigebert ja Brunhilda elivät sovussa keskenään, mutta Kilperik oli uskoton puolisolleen. Hän oli kyllä valallaan vannonut olevansa uskollinen goottilaiskuninkaan tyttärelle, mutta pian ilmestyi hoviin hänen entinen sivuvaimonsa Fredegunda. Tämän houkutuksesta Kilperik surmautti Galsvintan, joka turhaan oli pyrkinyt isänsä kotiin. Saatuaan sanoman sisarensa onnettomasta kohtalosta Brunhilda kehoitti puolisoaan kostamaan Kilperikille ja Fredegundalle. Ankara vaino ja kostosota alkoi Neustrian ja Austrasian välillä. Brunhildan ja Sigebertin puoli oli aluksi voitolla, mutta Fredegundan palkkaamat salamurhaajat tappoivat Sigebertin keskellä kansankokousta. Fredegundan raivo kääntyi nyt Kilperikiä kohtaan, joka sai surmansa nähtävästi hänen toimestaan. Kilperikin ja Galsvintan kaksi poikaa hän myös surmautti raivatakseen omalle pojalleen tien valtaistuimelle. Tyttärensä hän aikoi tappaa kuristamalla hänet arkun ja sen kannen väliin, mutta palvelija kiiruhti tytön hätähuudot kuultuaan apuun. Erään ylimyksen, joka tuli haastamaan häntä hänen julmista töistään vastuuseen, hän niinikään murhasi antamalla hänelle väkevällä myrkyllä sekoitettua viiniä. Brunhilda, jonka henkeä Fredegunda myös tavoitteli, raivosi loppuiällään samalla tavoin valtakunnassaan. Tikaria ja myrkkyä käytettiin ylimyksiä vastaan. Fredegunda eli vanhaksi ja kuoli luonnollisen kuoleman, mutta Brunhildan raivostuneet ylimykset luovuttivat Fredegundan pojalle, joka sidotti hänet villin hevosen häntään. Siten hän sai surmansa.
ITÄ-ROOMA KANSAINVAELLUSTEN AIKANA.
● Itä-Rooma eli Kreikan keisarikunta. Syrjässä suurten germaanisten kansainvaellusten valtaväylältä Itä-Rooma säilyi eheänä Länsi-Rooman kukistuessa ja pysyi voimassa vielä lähes tuhat vuotta, aina keskiajan lopulle. Itä-Rooman keisarikuntaa sanotaan usein myös Kreikan keisarikunnaksi; ja se nimi sille hyvin soveltuukin, koska kreikan kieli oli siellä vallitsevana: sillä kielellä toimitettiin jumalanpalvelus, sillä kirjoitettiin kirjat ja sitä virkamiehetkin käyttivät. Mutta tätä valtakuntaa on sanottu myös bysanttilaiseksi, koska sen pääkaupunki Konstantinopoli oli perustettu entisen kreikkalaisen siirtokunnan Byzantionin paikalle.
