Tärkein Justinianuksen hallitustoimista oli suuren lakikokoelman toimittaminen. Se on latinankielinen ja tunnetaan nimellä Corpus jūris cīvī´lis. Siihen sisältyvät asianmukaisesti järjestettyinä tärkeimmät Rooman vanhoista laeista, jotka siihen saakka olivat olleet hajallaan ja vaikeasti käytettävinä, sekä myös lainoppineiden selityksiä ja Justinianuksen antamia asetuksia. Lisäksi se käsittää lainopin oppikirjan. Justinianuksen lakikokoelma on vielä nytkin useimmissa Euroopan maissa lainsäädännön pohjana.
Toinen muistomerkki, joka on säilyttänyt Justinianuksen nimen kautta aikojen, on Sofian kirkko Konstantinopolissa. Se on bysanttilaisen rakennustaiteen kuuluisin tuote.
□ Bysanttilaisen rakennustaiteen huomattavimmat tunnusmerkit ovat ristin muotoinen pohjakaava ja korkealle kohoava pyöreä kupukatto eli kupoli, joka lepää holvikaarien varassa. Sofian kirkossa kupoli kaareutui 56 metriä lattian yläpuolelle. Tämä kirkko ei ole ulkopuolelta erikoisen huomattava, mutta sisältä se on harvinaisen upea. Valo virtaa kirkkoon korkealla olevista tiheään asetetuista ikkunoista. Seinät olivat päällystetyt erivärisillä hohtavilla marmorilaatoilla, ja kultapohjalta loistivat mosaiikkikuvat, jotka esittivät pyhimyksiä ja enkeleitä ja jotka olivat taidokkaasti laaditut pienistä erivärisistä osasista. Kultaa, hopeata ja kalliita kiviä oli käytetty runsaasti, yksin alttarin koristamista varten 40,000 naulaa. Sofian kirkon komeus oli maankuulu, ja Justinianuksen kerrotaan sen valmistuttua huudahtaneen: »Olen voittanut sinutkin, Salomo!» — Bysanttilaisen rakennustaiteen vaikutus oli tuntuva Euroopassakin, varsinkin muutamissa Italian kaupungeissa ja Venäjällä. Pyhän Markuksen kirkko Veneziassa on siitä parhaana todistuksena.
MUNKKILAISUUS JA LUOSTARIELÄMÄ.
● Erakot. Jo varhain tavataan kristittyjen joukossa niitä, jotka karttoivat elämän nautintoja ja elivät naimattomina. Se käsitys tuli vallitsevaksi, että ruumis tarpeineen ja haluineen oli jotakin alhaista ja synnillistä ja että se oli esteenä ihmisen lähestyessä Jumalaa. Kieltäytymällä avioelämästä ja kiduttamalla ruumistaan ihminen lähestyi siveellistä ihannetta. Tällaista itsensä kiduttamista sanotaan askeesiksi (kreikk. a´skēsis = harjoitus) ja niitä, jotka sitä harjoittavat, askeeteiksi.
Aluksi askeetit elivät seurakuntansa yhteydessä ja omaistensa parissa. Mutta kun seurakuntiin liittyi paljon nimikristittyjä, mikä vaikutti turmiollisesti niiden elämään, ja kun askeesin harjoitus kävi vaikeaksi toisten seurassa eläjälle, niin he läksivät kotoaan ja asettuivat yksinäisyyteen asumaan. Aluksi he oleskelivat kotiseutunsa lähistössä, mutta sitten he muuttivat kauas erämaahan. He saivat nimen eremiitta (erē´mos = autiomaa), mutta meidän kielessä heidän nimenään on erakko. Ensimmäinen kristitty erakko oli egyptiläinen Antō´nios, joka syntyi kolmannen vuosisadan keskivaiheilla Aleksandriassa ja saavutti harvinaisen korkean iän.
□ Antoniuksen vanhemmat, jotka olivat kristittyjä, saattoivat kehua sekä ylhäisestä sukuperästään että rikkaudestaan. Mutta Antonios ei pannut sellaiselle arvoa. Hän tahtoi mieluummin elää »yksivakaisena miehenä majassaan». Ainoastaan kirkossa hän kävi ahkerasti vanhempainsa kanssa. Kun vanhemmat olivat kuolleet, Antonios, joka silloin oli noin 20 vuoden vanha, eräänä päivänä meni kirkkoon syviin mietteisiin vaipuneena. Hän ajatteli opetuslapsia, jotka olivat jättäneet kaikki seuratakseen mestariaan, ja ensimmäistä seurakuntaa, jossa kaikki oli yhteistä. Kirkossa hän kuuli luettavan Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle: »Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja sinulla on oleva aarre taivaassa!» Sanat vaikuttivat häneen niin, että hän myi perimänsä maatilan ja jakoi rahat köyhille. Vietettyään jonkin aikaa askeettista elämää kotikaupungissaan hän asettui erääseen hautaluolaan, jonne muuan ystävä toi hänelle leipää. Sieltä hän siirtyi suureen autiomaahan, jossa asui elämänsä loppuun saakka, saavuttaen pyhän miehen maineen ja herättäen lukemattomissa muissa halun seurata hänen esimerkkiään.
Monet kristityt alkoivat nyt Antonioksen tavoin viettää erakkoelämää autiomaissa. Mutta Antiokiassa eli mies, Simeon nimeltään, joka erosi maailmasta asettuen kaupungin edustalla olevan 18 metrin korkuisen pylvään päähän. Siinä hänen kerrotaan eläneen kolmattakymmentä vuotta, ja pylvään juurelle vaelsi joukoittain ihmisiä anomaan hänen siunaustaan. Erakon kuoltua asetettiin hänen kuvansa jonkinlaiseksi taikakaluksi kaikkialle itämaille, ja Simeon »pylväspyhimyksen» pylvään ympärille rakennettiin suuria rakennuksia, mm. majataloja niille ihmisille, jotka saapuivat pyhiinvaeltajina eli toivioretkeläisinä tälle pyhälle paikalle rukoilemaan.
● Luostarit. Kun erakkoja ilmestyi autiomaihin runsaasti, niin että toisin paikoin oli erakkomaja erakkomajan vieressä, muodostui heidän kesken jonkinlaista yhdyselämää. Antonioksen maanmies, entinen pakanallinen sotilas Pakum, laati 4:nnen vuosisadan (300-luvun) alkupuolella muutamia sääntöjä eräälle erakkoryhmälle, joka asettui asumaan Niilin saarella olevan kylän raunioille. Näin syntyi ensimmäinen erakkoyhdistys eli luostari (ruots. kloster, latin. claustrum = suljettu). Tällaisten yhdistysten jäseniä alettiin sanoa munkeiksi (kreikk. monakh´os = yksineläjä, erakko). Heidän esimiehensä sai nimen apotti, joka merkitsee »isää».
Aluksi luostareissa asui yksinomaan miehiä. Mutta jo Pakumin kerrotaan perustaneen sisarelleen luostarin, ja pian kohosi itämailla yhteisiä asuntoja naisillekin. Naispuolisia luostarinasukkaita sanottiin nunniksi, joka nimi merkitsee »siveää» tai »pyhää»; naisluostarin johtajaa sanottiin abbedissaksi.