Egyptistä luostarilaitos levisi nopeasti muuallekin itämaihin. Piispa Basĭ´leios Vähässä-Aasiassa antoi sitten yhteisen luostarisäännön, jonka mukaan idän munkkien elämä järjestyi ja jota myöhemmin meidänkin maamme kreikkalais-katolisissa luostareissa on noudatettu.
● Pyhä Benedictus. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin munkkilaisuus juurtui länsimaille. Vasta kun Benedi´ctus Nursialainen v. 529 perusti Monte Cassī´non luostarin Italiaan, länsimaitten munkkilaisuus järjestyi vakaalle kannalle ja kohosi suureen historialliseen merkitykseen.
□ Benedictus oli varhaisesta lapsuudestaan saakka vakavamielinen, ja koko elämänsä ajan hän halveksi maailmaa kuten kuihtunutta kukkaa. Hänet lähetettiin Roomaan oppimaan ajan korkeinta sivistystä, mutta nähdessään, kuinka moni opintoja harjoittaessaan hairahtui paheiden poluille, hän päätti erota maailmasta ja mennä yksinäisyyteen miettimään, miten parhaiten kelpaisi Jumalalle. Ei rakkaus nuoreen neitoon liioin voinut pidättää häntä, kun hän 18 vuoden iässä uskollisen imettäjänsä seuraamana lähti Abruzzein vuorille. Siellä legenda eli pyhimystaru tietää kertoa hänen tehneen ihmeellisiä töitä, ja siellä sielun vihollinen ilmestyi hänelle ihanan naisen muodossa vietelläkseen häntä syntiin ja paheeseen.
Hän asettui erääseen jyrkässä kalliossa olevaan ahtaaseen luolaan. Kallion juurella syöksyy esiin vähäinen virta purkaakseen nopeasti kiitävän vedentulvansa Tiberiin. Eräs hurskas munkki, joka asui ylempänä samalla vuorenselänteellä, laski joka päivä nuoralla kehnon ateriansa jäännökset Benedictukselle. Virran vilpoisella vedellä hän sammutti janonsa. Jotkut paimenet, jotka ensin olivat pitäneet nahkaan puettua erakkoa petoeläimenä, kertoivat naapuriseuduilla siitä hengellisestä ruoasta, jota he saivat joka kerran, kun tulivat hänen luokseen.
Legenda kertoo paikkakunnan papin käyttäytyneen ynseästi hurskaita erakkoja kohtaan, heidän maineensa kun herätti hänessä kateutta, ja Benedictus päätti vihdoin siirtyä toiselle paikkakunnalle. Hän lähti kauemmas etelään ja asettui Campaniaan, puolitiehen Rooman ja Napolin välille. Vuorelta oli viehättävä näköala Abruzzien jylhään kallioseutuun. Benedictuksen tullessa tähän paikkaan oli vuorella ikivanha Apollolle pyhitetty temppeli, ja seudun asukkaat kokoontuivat sinne uhraamaan pakanallisille jumalille. Hän muutti Apollon temppelin rukoushuoneeksi, ja asukkaat kerääntyivät pian vanhalle uhripaikalle kuuntelemaan evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. V. 529 Benedictus rakensi tälle paikalle Monte Cassinon luostarin, josta tuli monien eri maissa olevien luostarien emäluostari. Hänen sisarensa asettui läheisyyteen asumaan, mutta hurskas veli ja hurskas sisar tapasivat toisensa vain kerran vuodessa ja silloin aina ulkopuolella luostaria, jonka kynnyksen yli ei yksikään nainen saanut astua.
Legenda kertoo, että Benedictus myöhään eräänä iltana, seisoessaan siinä tornissa, jossa hänellä oli makuusijansa, ja hartaasti katsellessaan ulos yön pimeyteen, yhtäkkiä keksi ylhäältä tulevan, päivänvaloa kirkkaamman valon, »ja koko maailma, yhteen auringonsäteeseen koottuna, näyttäytyi hänen silmiinsä.» Tätä tapausta benediktiinit, Benedictuksen munkkikuntaan kuuluvat munkit, pitivät sitten todistuksena siitä, että heidän suuri munkki-isänsä oli aavistanut veljeskuntansa leviävän koko maailmaan, joka täyttyisi sen valosta.
● Niitä ohjeita ja määräyksiä, joilla Benedictus järjesti munkkiensa elämän, sanotaan Benedictuksen säännöksi. Jokaisen, joka haluaa liittyä veljeskuntaan, tulee sitoutua sitä noudattamaan. Hänen tulee tehdä kolme munkkilupausta: hän lupaa 1) pysyä luostarissaan, 2) elää köyhänä ja naimattomana ja 3) olla apotille sekä luostarin laeille kuuliainen.
□ Ken haluaa ruveta benediktiiniksi, hänen pitää neljä tai viisi päivää turhaan kolkuttaa luostarin portille, ja usein hänet käsketään tiuskivin sanoin menemään tiehensä. Kun hän viimein pääsee sisälle, hän ensin saa asua vierasmajassa, sitten noviisien eli uusikkojen huoneessa, jossa joku kokenut munkki pitää häntä visusti silmällä päästäkseen selville siitä, etsiikö hän todella Jumalaa ja onko hän taipuvainen kuuliaisuuteen ja altis kärsimään kaikenlaista vaivaa. Jos hän kahden kuukauden kuluttua yhä edelleen haluaa päästä munkiksi, luetaan hänelle se sääntö, jota hänen luostarissa on noudattaminen. Jos hän tätä sääntöä säikähtää, hän vielä voi palata maailmaan. Mutta jos hänellä on rohkeutta käydä eteenpäin luostarielämän tietä, viedään hänet jälleen uusikkojen huoneeseen. Puolen vuoden perästä hän saa uudelleen kuulla säännön, ja kun neljä kuukautta on tämän jälkeen kulunut, on koe- eli uusikkoaika, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden, päättynyt, ja hänelle luetaan sääntö kolmannen kerran. Jos hän yhä pysyy aikeessaan, hän siitä päivästä alkaen ei saa luostaria jättää eikä lakata noudattamasta säännön määräyksiä.
Luostarissa ruhtinaan ja orjan pojat olivat samanarvoisia, ja munkeilla piti kaiken olla yhteistä, kuten ensimmäisellä seurakunnalla. Puku vaihteli olinpaikan ja vuodenajan mukaan. Säännöllisiä vaatekappaleita olivat paita ja kaapu, joka talvella oli vahvemmasta, kesällä ohuemmasta kankaasta; väriltään kaapu oli ensi aikoina valkea, sittemmin musta. Työssä ollessaan munkki piti kaavun päällä lyhyttä, mustaa, hihatonta päällysvaatetta. Jos hänen oli tehtävä hevosmatka, sai hän luostarin vaatevarastosta housut, jotka hänen kotiin palattuaan oli annettava takaisin pestyinä. Vuode laitettiin isohkoon makuuhuoneeseen, joka oli aina valaistuna. Vuoteen muodostivat matto, päänalus, lakana ja peite. Ruoka oli kehnoa, mutta ylellistä verrattuna idän erakkojen niukkaan ravintoon. Kukin munkki sai kaksi ruoka-annosta päivässä, ja jos luostarin puutarhasta riitti, myöskin hedelmiä ja vihanneksia jälkiruoaksi. Noihin kahteen jokapäiväiseen ruoka-annokseen kuului kalaa, munaa ja palkohedelmiä, myöhemmin silloin tällöin myös metsälinnun lihaa. Jokainen munkki sai niinikään päivittäin määrämitan viiniä. Ateriat olivat yhteisiä ja niiden aikana luettiin ääneen. Keittiössä jokainen veli palveli vuoroviikkonsa, ellei apotti häntä siitä muiden tointen takia vapauttanut.
Päivä oli tarkasti jaettu työtä, hartautta ja lepoa varten. »Laiskuus on sielun vihollinen», sanotaan Benedictuksen säännössä, ja rukouksen ja työn säännöllinen vaihtelu sekä työajan järkiperäinen jako olivat sen vahvoja puolia. Osa päivää kului talousaskareihin, toinen puutarha- ja peltotöihin, ja työajan lomassa oli lepohetkiä ja jumalanpalveluksia. Viimeksimainittuja oli 8 vuorokaudessa, 7 päivällä ja 1 yöllä.