Benediktiinit ovat tehneet suuren työn lähetyssaarnaajina levittäessään kristinuskoa monien pakanakansain keskuuteen.
Ennen kaikkea he kuitenkin olivat loistavia esikuvia ja hyväntekijöitä ympäristöllensä. Minne he saapuivat »risteineen ja auroineen», siellä voitiin heidän vaikutuksensa havaita sekä maassa että kansassa. Ei yksikään matkustaja turhaan kolkuttanut luostarin porttia, sillä Benedictus oli opettanut munkkejaan ottamaan vieraan vastaan, niinkuin hän olisi Kristus. Benedictus teroitti munkkiensa mieliin, että heidän velvollisuutensa oli virvoittaa köyhiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaiden luona ja haudata kuolleita. Sen tähden köyhät ja sairaat voivat turvallisesti käydä luostarissa.
Kuva 149. Luostarin piha.
Armeliaisuudentöiden kanssa rinnan tehtiin työtä aineellisen sivistyksen palveluksessa. Benediktiinimunkit kaatoivat metsiä, kuivasivat soita, muuttivat nummia hedelmällisiksi vainioiksi ja viljelivät puutarhoja. Kun he suurimmaksi osaksi elivät kala- ja kasvisruoilla, niin he harrastivat varsinkin kalastusta ja puutarhanhoitoa. Mutta mehiläishoitokin menestyi luostareissa, ja Pohjois-Euroopan luostarien asukkaat vaihtoivat itselleen etelän munkeilta viiniä ja vahakynttilöitä. Useat munkit olivat myös taitavia käsityöläisiä.
Lopuksi on mainittava luostarien vaikutus henkisen sivistyksen kohottamiseksi. Luostarista tuli tavallisesti koko seutunsa keskus, ei ainoastaan lähetysasema, vaan myös koulu. Ympäristön asukkaat veivät lapsensa munkkien luo, jotta nämä antaisivat heille opetusta lukemisessa ja kirjoittamisessa, vieläpä muissakin tiedoissa ja taidoissa. Aikojen kuluessa benediktiinit uhrasivat yhä enemmän voimia kirjalliseen työskentelyyn; he jäljensivät muinaisajan kirjailijain ynnä kirkkoisien käsikirjoituksia sekä sepittivät ajan tapahtumista laajoja kertomuksia (kronikoita) ja vuosikirjoja (annaaleja), joista on ollut mitä suurin hyöty myöhemmän ajan historiantutkimukselle. Ne veljet, joilla oli taiteellisia lahjoja, saivat työskennellä maalareina ja arkkitehteinä.
Benediktiiniveljeskunnan rinnalla kaikki muut länsimaiden munkkiyhdistykset joutuivat varjoon. Tämän munkkikunnan sanotaan antaneen kirkolle 24 paavia, 200 kardinaalia, 1,600 arkkipiispaa, 1,600 pyhimystä ja 16,000 kirjailijaa. Mutta tälle veljeskunnalle kävi kuitenkin samoin kuin myöhemmin monelle muulle: rikkaus ja valta tuottivat sille tuhon. Hempeät ja veltot elämäntavat sekä ylellisyys saivat valtaa benediktiinien keskuudessa. Kun toinen sukupolvi tarmokkaalla työllä oli hankkinut luostarille suotuisat elinehdot, seurasi sitä usein toinen, joka kerätyillä rikkauksilla eli suurellisesti. Luostarielämä saattoi myös synnyttää raskasmielisyyttä ja henkistä tylsyyttä. Muuan luostariveli kuvaa tällaista sieluntilaa näin: »Usein kun olet yksinäsi kammiossasi, valtaa sinut jonkinlainen toimettomuus, henkinen velttous ja sisäinen kyllästyminen. Olet vakavasti tyytymätön itseesi, olet taakkanna itsellesi. Sinulla ei enää ole sisäistä iloa, joka ennen teki sinut niin onnelliseksi; se makeus, joka sinussa ennen oli, on muuttunut karvaudeksi. Rikas kyynellähteesi on ehtynyt, hengellinen kevääsi on kuihtunut. Sielusi on särkynyt, eikä sinulla ole mitään keinoa, millä saada se levolliseksi. Lukeminen ei sinulle maistu; rukouksen makeus on ohi.»
KIRKKO JÄRJESTYY.
● Rooma kristikunnan keskus. Kun suuret germaanien kansainvaellukset panivat hajalle Länsi-Rooman valtakunnan, Rooma lopullisesti lakkasi olemasta maailman pääkaupunki. Mutta juuri samaan aikaan Rooma kohosi kristikunnan pääkaupungiksi, siksi paikaksi, josta kristinuskoa levitettiin yhä kauemmas pakanakansain keskuuteen ja josta koko länsimaista katolista kirkkoa voimakkaasti hallittiin. Siellä asui Rooman piispa, joka pyhän Pietarin seuraajana kohosi koko katolisen kristikunnan päämieheksi ja jota sanottiin paaviksi. Itämainen eli kreikkalais-katolinen kirkko sitä vastoin erkaantui yhä täydellisemmin lännen kirkosta ja Rooman paavien alaisuudesta, vaikka lopullinen kirkkokuntain ero tapahtui vasta paljon myöhemmin.
