Kuva 150. Pyhän Pietarin tuoli Pietarin kirkossa Roomassa. Renkaat
kantotankoja varten.
● Gregorius Suuri (590–604). Kirkon sisäisen järjestyksen lujittamisessa ja sen ulkonaisen vallan vahvistamisessa oli paavi Gregō´rius Suurella huomattavat ansiot.
□ Gregorius oli ylhäistä roomalaista virkamiessukua. Hän sai hyvän kasvatuksen, ja vanhemmat toivoivat hänen saavuttavan mainetta valtion virkamiehenä. Hän kohosikin 35 vuoden ikäisenä Rooman kaupunginpäälliköksi, ja jonkin aikaa hänen nähtiin kulkevan kaduilla jalokivillä koristetussa silkkipuvussa. Mutta maallinen mahti, loisto ja komeus eivät viehättäneet häntä. Gregorius halusi yksinäisyyteen, ja isänsä kuoltua hän vetäytyi maatiloilleen Sisiliaan. Sinne hän perusti kuusi luostaria ja Roomassa sijaitsevaan taloonsa seitsemännen, jonne itsekin asettui munkkina elämään, noudattaen kuuluisan sukulaisensa, pyhän Benedictuksen, esimerkkiä. Mutta pian hänen oli jätettävä luostari, kun Rooman piispa nimitti hänet lähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli seitsemän vuotta, nauttien hovin suosiota ja arvonantoa. Kotiin palattuaan hän meni jälleen luostariin, jonka apotiksi hänet pian valittiin.
V. 590 roomalaiset valitsivat hänet paaviksi. Kerrotaan, että Gregorius ensin kieltäytyi vastaanottamasta tätä ylhäistä virkaa, ja että hän pakeni kaupungista piileskellen metsässä kolme vuorokautta. Levottomina hänen paostaan roomalaiset etsivät häntä, ja säteilevän valkoinen kyyhkynen — niin tarina kertoo — lensi heidän edellään tietä osoittaen. Riemusaatossa he veivät piispansa kaupunkiin, jossa hänet juhlallisesti vihittiin Pietarin kirkossa.
Kuva 151. Gregorius Suuri.
Paaviksi tultuaan Gregorius säilytti lempeän ja armahtavaisen mielenlaatunsa. Niillä varoilla, joita hän sai paavillisista tiloista sekä omista perintötiloistaan, hänelle kävi mahdolliseksi antaa almuja köyhille, joista maallinen esivalta ei enää pitänyt huolta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä jaettiin kirkkojen ja luostarien esipihoilla tarvitseville viljaa, viiniä ja juustoa. Ennen kuin Gregorius maistoi hänen eteensä pantua ruokaa, hän otti siitä vähän ja käski viedä sen niille köyhille, jotka seisoivat hänen ovensa suussa. Kuultuaan kerran, että kerjäläinen oli kuollut nälkään Rooman kadulla, hän sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa uskaltamatta lähestyä alttaria. Sellainen tapaus tuntui hänestä osoittavan, että kirkon varoja oli huonosti hoidettu. Vaikka hän oli kristikunnan päämies, kutsui hän itseään nimellä »Jumalan palvelijain palvelija» (lat. servus servô´rum Dĕ´ī).
1) Paavin toimessa Gregorius osoitti harvinaista jäntevyyttä. Paavin valta oli yhä kohoamassa. Italiassa toimitettiin tuskin ainoatakaan piispan vaalia, ennen kuin oltiin varmoja Gregoriuksen suostumuksesta, ja se käsitys pääsi vallalle, että piispalla piti olla virkaansa paavin hyväksyminen. Ennen pitkää paavi vahvisti kaikki piispat virkoihinsa. Niitä kirkon jäseniä vastaan, jotka eivät alistuneet paavin tahtoon, hän saattoi rangaistuskeinona käyttää pannaa eli kirkonkirousta. Pannaan julistettu ei saanut käydä pyhällä ehtoollisella; häntä ei saatu vihkiä avioliittoon; hänen lapsiaan ei kastettu, ja jos hän pannanalaisena kuoli, niin häntä ei haudattu siunattuun maahan. Kirkonkirous saattoi kohdata kokonaisia seurakuntia, jopa koko valtakuntaakin. Sitä sanottiin silloin interdiktiksi. Interdiktiin julistetulla alueella lakkasivat kaikki kirkolliset toimitukset. Tällaisia rangaistuksia peläten ihmiset taipuivat paavin ja pappien määräyksiin.
2) Gregorius järjesti katolisen jumalanpalveluksen entistä loistavammaksi ja juhlallisemmaksi. Erittäin vaikuttavana osana oli kirkkolaulu, jonka Gregorius järjesti valikoimalla kirkkovuoden juhla- ja pyhäpäiviksi raamatusta laulettaviksi sopivia lauselmia. Sävelmät kehittyivät yhä juhlallisemmiksi. Kirkkokuoro esitti vaikeammat sävelmät. N. s. gregoriaaninen kirkkolaulu on meidän virsi- ja koraalilaulumme pohjana. Jumalanpalveluksen keskeisin toimitus oli Herran ehtoollinen, jota kaikkine siihen kuuluvine menoineen sanottiin messuksi.
□ Jumalanpalveluksessa seurakuntalaiset seisoivat tai olivat polvillaan lattialla, sillä kirkoissa ei ollut penkkejä. Juhlallista valoa levisi kirkkoon vahakynttilöistä, joita paloi kattokruunuissa sekä pyhimysten kuvain eteen sijoitetuissa kynttiläjaloissa. Kirkon itäpäässä oli alttari, jolle koruompeleilla kirjailtu valkea liina oli levitetty. Alttarilla oli hopeinen ehtoolliskalkki sekä astia pyhää leipää varten. Alttarin edessä seisoi pappi. Hänellä oli yllään valkea vaate, joka ulottui maahan asti, sekä polviin päättyvä kullalla kuvitettu messukasukka. Messussa pappi laskeutui polvilleen ja kohosi jälleen, kääntyi välistä seurakuntaan, välistä taas alttariin päin sekä pirskotti pyhää vihkivettä seurakuntalaisten päälle. Hänen ympärillään kirkonpalvelijat heiluttivat suitsutusastioita, joista hyvänhajuista tuoksua levisi kirkkoon. Pappi luki latinankielisiä rukouksia, ja kuoripojat lauloivat. Sitten pieni kello kilisi, pappi otti pyhän astian alttarilta, kohotti sen ilmaan ja kehoitti läsnäolevia »ylentämään sydämensä». Hartaina seurakuntalaiset lankesivat polvilleen ja vastaanottivat pyhän ehtoollisen.