Turhaan Otto oli koettanut korottaa paaviutta rappiosta. Turmelus oli niin suuri, että sen poistamiseksi tarvittiin ennen kaikkea sisäinen uudistus.
HENRIK IV JA GREGORIUS VII.
● Henrik IV ja simonia. Otto Suuren kuoltua oli Saksan valtaistuimella vielä sarja saksilaissukuisia keisareita. Suvun sammuttua mahtavat suurvasallit korottivat valtaistuimelle Frankenin herttuan, ja frankkilaiset keisarit hallitsivat sitten yhtä mittaa n. 100 vuotta (1024–1125). Henrik IV (1056–1106) oli tämän suvun hallitsijoista kolmas. Hän oli isänsä kuollessa vasta 6-vuotias, ja huonon kasvatuksen takia hänestä tuli röyhkeä ja mielivaltainen kuningas.
Henrik menetteli omavaltaisesti kirkkoakin koskevissa asioissa. Tavaksi oli tullut, että ruhtinaat asettivat virkoihin piispoja ja apotteja, näillä kun oli suuret läänit hallussansa. Saattoipa tapahtua niinkin, että virkoja myytiin rahasta, jolloin vallan kykenemättömät henkilöt pääsivät korkeihin kirkon virkoihin. Tätä väärinkäytöstä sanottiin simoniaksi, Apostolien teoissa mainitun Simonin mukaan, joka pyysi ostaa hengen lahjoja rahalla. Henrik IV:kin nimitti häikäilemättä henkilöitä piispanvirkoihin, harjoittipa simoniaakin. Mutta sitä ei Roomassa tahdottu sallia, ja niin Henrik joutui kiivaaseen taisteluun paavinistuimen kanssa.
● Gregorius VII ja kirkonuudistus. Henrikin mahtava vastustaja oli paavi Gregorius VII (1073–1085).
□ Hildebrand oli Gregoriuksen nimi ennen hänen paaviksi tuloaan. Hän oli syntyjään italialaisen paimenen poika. Varhain hän rupesi munkiksi Rooman benediktiiniluostariin. Jo munkkina hän näki läheltä kirkon silloisen alennustilan ja turmeluksen, ja hänessä heräsi halu tehdä jotakin olojen korjaamiseksi.
Matkallaan Keski-Eurooppaan Hildebrand kävi Ranskassa ja oleskeli jonkin aikaa sikäläisessä Clunyn [klyni´] luostarissa. Tämän luostarin munkit noudattivat ankarampia sääntöjä kuin näihin aikoihin oli tavallista muissa luostareissa. Clunyn luostarista sai alkunsa uudistusliike, joka tarkoitti vallalle päässeiden kirkollisten epäkohtain poistamista. Niinpä vaadittiin, että simoniasta luovuttaisiin, että papit samoin kuin munkit eläisivät naimattomina ja että kirkon tuli käyttää omaisuutensa yksinomaan Jumalan kunnian kirkastamiseksi, esim. mahtaviin kirkkorakennuksiin ja kirkkojen taiteelliseen koristamiseen. Innokkaasti saarnattiin myös jumalanrauhaa. Ei kukaan saisi käyttää aseita enempää kuin kolmena arkipäivänä viikossa. Keskiviikkoillasta maanantaiaamuun, samoin kuin suurten kirkollisten juhlain aikana, tuli vallita jumalanrauhan.
Hildebrandiin tämä uudistuspyrintö teki syvän vaikutuksen. Ennen pitkää hän sai tilaisuuden ruveta toimimaan sen toteuttamiseksi. Hänet määrättiin näet kardinaaliksi. Kardinaaleja olivat siihen aikaan Rooman pääkirkkojen papit ja lähimpäin hiippakuntain piispat, ja he muodostivat paavin kuurian eli neuvoskunnan.
● 1) Kardinaaliksi tultuaan Hildebrand sai aikaan muutoksen siinä tavassa, jolla paavit valittiin virkaansa Siihen asti oli Rooman aatelisilla ja Saksan keisarilla ollut suuri valta paavia valittaessa. Nyt päätettiin, että paavin vaalin toimittivat kardinaalit. Siten tahdottiin paavin asema tehdä riippumattomaksi maallisista vallanpitäjistä. 2) Jotenkin samoihin aikoihin paavi riitaantui Konstantinopolin piispan kanssa niin suuresti, että koko kirkko hajosi kahtia (v. 1054) roomalais-katoliseen ja kreikkalais-katoliseen kirkkokuntaan.
3) Kohta paaviksi tultuaan Gregorius VII — kuten Hildebrand nyt itseään sanoi — uudisti ankarassa muodossa pappien naimattomuutta eli selibaattia (lat. caelebs [kēlebs] — naimaton) koskevat aiemmat määräykset. 4) Samoin uudistettiin simonian harjoittamista koskeva kielto. 5) Paavi pyrki myös asemansa lujittamiseksi taivuttamaan puolelleen Etelä-Italian normanneja, jotka vastikään olivat valloittaneet Italian eteläisen niemimaan ja Sisilian saaren sekä perustaneet oman valtakunnan, »Molempain Sisiliain kuningaskunnan», jonka lääninherraksi paavi tunnustettiin. 6) Pian hän myös kielsi maallikko-investituuran, s. o. antoi määräyksen, että maalliset ruhtinaat eivät saaneet asettaa virkoihin hengellisiä; se oikeus kuului yksinomaan paaville ja kirkolle.