Nyt Henrik nöyrtyi. Puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten palvelijain seuraamana hän lähti Alppien yli Italiaan. Oli sydäntalvi. Noissa kapeissa vuortensolissa tiet olivat ummessa, kaikkialla oli vastassa jäätiköitä, jyrkänteitä ja pohjattomia kuiluja. Usein täytyi miesten ryömiä nelin kontin, kun taas kuningatarta ja hänen poikaansa häränvuotiin kiedottuina hinattiin jyrkänteitä alas. Mutta aika ei sallinut odottaa otollisempaa vuodenaikaa. Vaivalloisen matkan uuvuttamana kuningas Henrik vihdoin saapui perheineen Canossaan.
Taru kertoo, että Henrik yksin laskettiin linnanpihalle. Raskas rautaportti kumahti kiinni hänen jälkeensä. Pihalla hänen täytyi riisua yltään kuninkaallinen pukunsa: avopäin ja paljain jaloin, katumuksentekijän karheaan villapaitaan pukeutuneena, hän tarinan mukaan seisoi kolme päivää aamusta iltaan paastoten linnanpihalla, kyyneliä vuodattaen ja rukoillen armahdusta. Mutta paavi katseli mielihyvin linnan ikkunasta, kuinka länsimaiden mahtavin hallitsija nöyrtyi hänen edessään. Muut linnassa olijat heltyivät ja pyysivät itkien armoa kuninkaalle. Yhä Gregorius pysyi taipumattomana. Vasta neljäntenä päivänä Henrik laskettiin sisälle. Itkien hän heittäytyi paavin jalkoihin ja pääsi vihdoin kovilla ehdoilla pannasta. — Itse asiassa hän lienee eräässä läheisessä kappelissa neuvotellut henkilöiden kanssa, jotka sitten puhuivat hänen puolestaan paaville.
● Keisari palasi nyt Saksaan. Mutta taistelu alkoi uudestaan. Keisari marssi sotajoukkoineen Italiaan ja rupesi piirittämään Roomaa. Gregoriuksen oli lopulta pakko sulkeutua San Angelon [a´ndželo] linnaan, entiseen Hadrianus keisarin hautarakennukseen. Henrik valitutti uuden paavin, joka antoi hänelle keisarinkruunun. Keisarin lähdettyä Roomasta Etelä-Italian normannit saapuivat Gregoriuksen avuksi. Mutta kun nämä pahasti ryöstivät Roomaa, Gregorius ei rohjennut enää jäädä kaupunkiin, vaan pakeni normannien mukana Etelä-Italiaan, jossa hän kuoli (1085). Loppuun saakka vakuuttuneena asiansa oikeudesta hänen kerrotaan vähää ennen kuolemaansa lausuneen: »Olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sen tähden kuolen maanpakolaisena.»
● Wormsin konkordaatti. Taistelu jatkui Gregoriuksen kuoltua. Kun Henrik IV pariakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, hänen poikansa vuorostaan jatkoi taistelua. Viimein v. 1122 saatiin aikaan sopimus, Wormsin konkordaatti. Siinä määrättiin, että pappien muodostama tuomiokapituli oli valitseva piispat; sen jälkeen paavi oli antava heille hengellisen vallan merkiksi sormuksen ja sauvan ja hallitsija maallisen vallan merkiksi valtikan. Taistelu ei siis päättynyt kummankaan taistelevan puolen voitoksi. Kiista keisarien ja paavien välillä ei tähän päättynytkään; Wormsin konkordaattia seurasi vain jonkinlainen välirauha.
FREDRIK BARBAROSSA.
● Guelfit ja ghibelliinit. Frankkilais-suvun sammuttua alkoi jälleen ankara kilvoittelu Saksan kuninkaankruunusta. Toisella puolella oli Welfien suku, jonka hallussa olivat Baijerin ja Saksin herttuakunnat, toisella taas Hohenstaufien suku, joka omisti Frankenin ja Schwabenin herttuakunnat. Kilpailu päättyi Hohenstaufien voittoon, joka suku sitten pysyi Saksan valtaistuimella toista sataa vuotta (1138–1254). Mutta senkin jälkeen Welfit ja Hohenstaufit olivat enimmäkseen vihollissuhteessa toisiinsa, ja kummallakin suvulla oli kannattajansa. Puoluejako siirtyi Saksasta Italiaan. Siellä sanottiin Welfien kannattajia guelfeiksi [gelfit] ja Hohenstaufien kannattajia ghibelliineiksi [gib-]. Myöhemmin Italiassa jälkimmäisellä nimellä ymmärrettiin keisarinvallan kannattajia ja edellisellä paavinvallan puolustajia.
Kuva 171. Fredrik Barbarossa. Kiveen hakattu korkokuva eräässä Baijerin luostarissa.
● Fredrik Barbarossan luonne. Hohenstaufi-keisareista maineikkain oli Fredrik I Barbarossa (1152–1190). Hänessä yhtyi uhkeaan ulkomuotoon monta arvokasta hengen lahjaa. Hänen kookas vartalonsa ja jäntevät jäsenensä, hänen korkea otsansa ja tuliset silmänsä herättivät jokaisessa, joka häntä lähestyi, rakkautta ja kunnioitusta. Hiusten vaalea väri, joka osoitti aitogermaanista syntyperää, oli parrassa saanut punertavan vivahduksen, jonka takia italialaiset antoivat hänelle nimen Barbarossa (= Punaparta). Hänellä oli korkea käsitys hallitsijantehtävästä, ja hän tahtoi kohottaa keisariuden samaan arvoon kuin Kaarle Suuri aikanaan. Sitä tehdessään hänen täytyi taistella Pohjois-Italian kaupunkeja, paavia ja omia vasallejaan vastaan.
● Taistelut Lombardian kaupunkeja ja paavia vastaan. Pohjois-Italian eli Lombardian kaupungit olivat näihin aikoihin suuresti edistyneet. Huomatuimmat olivat Milano, Genova [džē´nova], Venezia ja Firenze. Niissä kukoistivat kauppa ja teollisuus, ja taloudellisen hyvinvoinnin varassa niiden valtiollinen vapaus vaurastui. Henkinenkin sivistys alkoi niissä nousta oraalle. Vaikka ne nimellisesti tunnustivat jonkun piispan tai maallisen ruhtinaan herrakseen, niin todellisuudessa ne olivat itsenäisiä. Kaupunkien asukkaat valitsivat itse hallitusmiehensä, konsulit, ja päättivät kokouksissaan yhteisistä asioista. Kaupunkien ympärille rakennettiin lujat muurit, ja porvarit harjoittelivat aseiden käyttöä, niin että saattoivat puolustaa kaupunkiaan aatelisten ratsujoukkojen hyökkäyksiltä.