Fredrik Barbarossa päätti hävittää kaupunkien itsenäisyyden ja vaati niitä suorittamaan veroa saksalaiseen tapaan. Kaupungit kieltäytyivät alistumasta hänen vaatimuksiinsa. Silloin keisari päätti pakottaa ne siihen asevoimin. Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Hän tosin saavutti voittoja, mutta pian kaupungit nousivat uuteen taisteluun. Lopulta hän valloitti Milanon ja hävitti suuren osan kaupunkia maan tasalle.
□ Kaupungin hävityksestä Kölnin keisarikronikka kertoo seuraavaan tapaan: Kun nälänhätä uhkasi piiritettyä kaupunkia, oli sen pakko heittäytyä keisarin armoille. Eräänä aamuna kaupungin konsulit ja kaksikymmentä korkeasukuista aatelista, kullakin paljastettu miekka kaulassaan, vaelsivat keisarin leiriin ilmoittamaan kaupungin kaikkinensa alistuvan keisarin tahtoon. Kolme päivää myöhemmin saapuivat taas konsulit ja 300 kaupungin etevintä ritaria tuoden keisarille kaupungin avaimet sekä 36 tornin ja linnan liput. Seuraavana päivänä tuli kansa ja koko sotavoima, kuljettaen mukanaan lippuvaunuja, joiden maston huipussa liehui valkoinen lippu. Kansa heittäytyi valittaen maahan ja anoi armoa. Keisari katseli synkkänä ympärilleen kuunnellessaan puhetta, jolla muuan konsuli koetti lepyttää häntä. Viitaten kädellään hän käski kansan poistua lausuen, että se myöhemmin saisi kuulla lähemmin kohtalostaan.
Päätökseksi tuli, että Milano uudistetun kapinan tähden oli kokonaan hävitettävä. Asukkaat saivat pitää henkensä ja irtaimen omaisuutensa, mutta heidän oli lähdettävä pois kaupungista. Kun väestö itkien ja valittaen oli poistunut rakkaasta kodistansa, alkoi hirveä hävitys. Monta päivää ja yötä katottomat pakolaiset saivat murheellisina katsella, kuinka tulenliekit ja savupatsaat nousivat heidän entisistä asunnoistaan. Ainoastaan kirkot ja vahvat kivitalot säilyivät tulen hävitykseltä. Kun palo oli sammunut, voittajat tarttuivat rauta-aseisiin ja rupesivat hävittämään kaupungin varustuksia. Muurit ja tornit murrettiin maahan, vallihaudat täytettiin. Muutaman päivän kuluessa tuo ennen niin kukoistava kaupunki oli muuttunut soraläjäksi, niin että moni sen aikaisemmista vihollisistakin säälien katsoi sen kohtaloa.
● Fredrikin voitto ei tullut pysyväiseksi. Jonkin ajan kuluttua Lombardian kaupungit liittoutuivat keskenään, paavi kannatti heidän aikeitaan, ja Legnanon [lenjā´no] taistelussa he voittivat Fredrikin joukot (v. 1176). Kaupungit pysyivät itsenäisinä; keisarin lähettiläs vain nimellisesti vahvisti virkamiesten vaalit.
● Henrik Leijona. Welfin suvun päämies oli tähän aikaan Henrik Leijona. Fredrik oli nuorena ruhtinaana rakentanut sovintoa Welfien kanssa ja antanut Henrikille aikaisemmin menetetyn Baijerin herttuakunnan takaisin. Kauan he elivät hyvässä sovussa. Mutta sitten Henrik kieltäytyi lähtemästä viimeiselle Italian retkelle, joten keisari joutuikin tappiolle taistellessaan Lombardian kaupunkeja vastaan. Italiasta palattuaan Fredrik rankaisi tottelematonta vasallia riistämällä häneltä molemmat herttuakunnat ja karkottamalla hänet maasta.
● Fredrikin loppuhallitus. Fredrik Barbarossan viimeiset hallitusvuodet olivat rauhallisia. Hän eli sovinnossa sekä paavin että vasalliensa kanssa. Hänen onnistui lisätä sukunsa alueita solmimalla avioliitto poikansa Henrikin sekä Molempain Sisiliain perijättären kesken. Fredrik Barbarossa kuoli Vähässä-Aasiassa, ollessaan ristiretkellä Jerusalemiin.
HOHENSTAUFIEN PERIKATO.
● Paavi Innocentius III (1198–1216). Fredrik Barbarossan kuoltua paavin valta oli yhä kohoamassa. Se oli korkeimmillaan Innocentius III:n aikana. Rohkeasti tämä julisti: »Totisesti, Kristuksen käskynhaltija on keskivaiheessa Jumalan ja ihmisten välillä, Jumalaa alempana, mutta ihmisiä ylempänä.» »Samoin kuin aurinko ja kuu ovat sijoitetut taivaalle, suurempi niistä valaisemaan päivää, pienempi yötä, samoin on kirkossa kaksi valtaa, paavinvalta, joka on suurempi, koska se pitää sieluista huolta, ja kuninkaan valta, joka on pienempi, koska sen ei ole huolehdittava muusta kuin ruumiista.»
Kuva 172. Innocentius III.