● Franciscus Assisilainen. Aikaisemmin on kerrottu siitä uudistusliikkeestä, joka sai alkunsa Clunyn luostarista. Mutta siitä oli vain ajaksi apua; pian turmelus taas sai jalansijaa kirkon piirissä. Silloin italialainen Franciscus, jota syntymäkaupunkinsa Assisin mukaan sanotaan Assisilaiseksi, alkoi 1200-luvun alussa voimakkaasti saarnata köyhyyttä ensiarvoisena kristillisenä hyveenä.
□ Franciscuksen isä oli rikas kauppias. Pojasta kasvoi iloinen ja kevytmielinen nuorukainen, joka mielellään tahtoi herättää huomiota. 20-vuotisena hän oli mukana syntymäkaupunkinsa tekemällä sotaretkellä muuatta naapurikaupunkia vastaan. Franciscus joutui sotavangiksi, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hän kerran vielä laskisi koko maailman jalkainsa alle. Kun paavi Innocentius III jonkin ajan kuluttua keräytti sotamiehiä joukkoonsa, Franciscus ilmoittautui toivoen kohoavansa »suureksi ruhtinaaksi». Hän hankki itselleen loistavat varustukset ja lähti matkalle. Mutta äkkiä hänessä tapahtui mielenmuutos. Hän lahjoittikin varustuksensa eräälle köyhälle ritarille ja palasi kotiin. Hän oli muuttunut mieleltään. Entisistä ystävistään hän ei välittänyt, kuljeskeli vain tuntikausia vuorilla ja laaksoissa. Kerran hän kuitenkin vielä pani toimeen kemut, ja hilpeät assisilaiset luulivat jo saaneensa hänet takaisin. Mutta kun kemujen loputtua seurue lähti meluten kulkemaan katuja, niin Franciscus vetäytyi syrjään. Toverit lähtivät häntä hakemaan ja tapasivat hänet syvissä mietteissä. Joku ystävistä huomautti Franciscuksen varmaan miettivän naimisiin menoa. Hän vastasi: »Oikein arvattu. Aion ottaa morsiamen, joka on jalompi ja kauniimpi kuin osaatte ajatellakaan.» Hän tarkoitti köyhyyttä.
Kuva 209. P. Franciscus saarnaa paavi Honorius III:lle.
Tästä alkaen Franciscus etsi vain niiden seuraa, jotka olivat joutuneet köyhyyteen ja vajonneet kurjuuteen monien sotien, tautien ja huonojen vuosien takia. Hän jakoi heille, mitä hänellä oli, ja lohdutti ja vahvisti heitä rakastavan sydämensä sanoilla. Hän ei karttanut spitaalitautistakaan, vaan antoi hänellekin hoitoa ja lohdutusta.
Pian hän riitaantui isänsä kanssa ja ilmoitti luopuvansa kaikesta perinnöstään. Hänestä tuli vaeltava saarnaaja. Avojaloin, ilman sauvaa, pukeutuneena nuoralla vyötettyyn mekkoon hän kulki ihmisten parissa puhuen köyhyyden ja luonnon ihanuudesta. Hänen luonnonihailuansa kuvaa mainiosti hänen runollinen »Aurinkolaulunsa»:
»Ole kiitetty, Herra ja kaikki Sinun luodut olentosi, ennen kaikkea armollinen veli aurinko, joka tuo meille päivän ja joka on osoitus Sinun valostasi!
Ole kiitetty, Herra, sisar kuun ja tähtien takia; Sinä olet pannut ne taivaalle kirkkaina ja ihanina kimmeltämään!
Ole kiitetty, Herra, kun annoit meille veli tuulen ja avaruuden ja pilvet sekä kirkkaan taivaan ja ilman, josta luodut olentosi saavat ravintoa!
