● Kalmarin unionin aika (1397–1523). Ruotsissakin ylimyskunta tuli pian mahtavaksi ja kävi kuninkaan vallalle vaaralliseksi. Saadakseen mielensä mukaan järjestää Ruotsin olot ylimykset tarjosivat kruunun Tanskan ja Norjan kuningattarelle Margareetalle (1389–1412), joka kuitenkin vasten aatelisherrojen odotusta oli jäntevä nainen. Nyt oli Tanskalla, Ruotsilla ja Norjalla yhteinen hallitsija.
Tehdäkseen näin syntyneen yhteyden pysyväiseksi Margareetta suunnitteli varsinaista liittoa eli unionia kolmen pohjoisen valtakunnan välille. Yhtyneinä ne olisivat voimakkaampia sekä Hansan että Pohjois-Saksan ruhtinaita vastaan. Asian toteuttamiseksi hän kutsui kaikista kolmesta valtakunnasta ylimyksiä Kalmarin kaupunkiin v. 1397. Siellä solmittiin Kalmarin unioni. Sopimuksen mukaan kaikilla kolmella maalla oli oleva yhteinen hallitsija, mutta kutakin maata oli hallittava omien lakiensa mukaan ja omien virkamiestensä avulla.
Margareetan viisaan ja jäntevän hallituksen aikana säilyi järjestys valtakunnassa. Mutta jo hänen seuraajansa Eerik Pommerilaisen hallitusaikana ruotsalaiset tulivat tyytymättömiksi. Kuninkaat asettivat Ruotsin linnoihin tanskalaisia ja saksalaisia vouteja, jotka pahasti sortivat kansaa. Viimein talonpojat nousivat Engelbrekt Engelbrektinpojan johtamina kapinaan.
Vapaussodan päätyttyä pidettiin v. 1435 valtiopäivät Arbogassa, jonne kutsuttiin maallisten ja hengellisten rälssimiesten lisäksi kaupunkien porvareita sekä muutamia talonpoikia. Siten säätyvaltiopäivät saivat Ruotsissa alkunsa. Engelbrekt valittiin »valtionhoitajaksi». Mutta hänet murhattiin jo seuraavana vuonna.
Tuhoisa unioniriita jatkui tämän jälkeen lähes 90 vuotta. Ruotsissa syntyi kaksi puoluetta: unionipuolue ja kansallinen puolue. Edellinen, johon maalliset ja hengelliset ylimykset kuuluivat, kannatti edelleen liittoa Tanskan kanssa, koska sille oli eduksi, että kuningas asui kaukana. Kansallinen puolue, johon talonpojat ja jotkut aateliset kuuluivat, halusi eroa Tanskasta ja täysin itsenäistä Ruotsia. Toisin ajoin tanskalaiset unionikuninkaat saivat Ruotsin haltuunsa; toisin ajoin oma kuningas tai valtionhoitaja hallitsi Ruotsia. Lopulta Tanskan kuningas Kristian II Tyranni päätti kaikiksi ajoiksi musertaa ruotsalaisten vastarinnan ja pani toimeen hirveän Tukholman verilöylyn (1520), jossa monta kymmentä Ruotsin etevintä miestä sai surmansa. Mutta se oli omansa yllyttämään ruotsalaisia entistä kiivaampaan vastarintaan. Kustaa Vaasa, jonka isä oli toisten mukana surmattu, rupesi vapaussodan johtajaksi. V. 1523 tanskalaiset oli voitettu, ja Kustaa Vaasa valittiin kuninkaaksi.
ITÄ-EUROOPAN OLOT.
● Itä-Euroopan kansat. Euroopan itäisissä maissa asui useita eri kansoja. Enimmät niistä olivat 1) slaaveja. Ennen on jo mainittu, että heidän asuma-alansa vuoden 900 vaiheilla ulottui aina Elbeen saakka lännessä. Heitä olivat puolalaiset ja venäläiset Veikselin ja Dniepr-joen ympärillä ja Böömissä asuvat tšekit. Tonavan maissa etelässä asuivat bulgarialaiset ja serbialaiset. Itämeren rannikolla Veikselistä Väinäjokeen asui 2) liettualais-lättiläisiä, joihin myös preussilaiset kuuluivat ja jotka samoin kuin slaavilaiset ovat indo-eurooppalaisia kansoja. Pohjoisemmat maat, Viron- ja Inkerinmaa sekä Keski- ja Pohjois-Venäjän laajat alueet aina Volgaan ja sen syrjäjokeen Okahan [okā´] asti olivat 3) suomensukuisten kansain hallussa. Tähän kansanheimoon kuuluivat myös magyarit eli unkarilaiset. Nykyinen Etelä-Venäjä oli 4) turkkilais-tataarilaisten kansain asuttama.
Näistä kohosivat keskiajalla pysyvään, huomattavaan valtiolliseen merkitykseen puolalaiset, venäläiset ja unkarilaiset.
● Puola. Puolan valtakunta syntyi Oderin ja Veikselin välissä asuvain slaavilaisten heimojen liittyessä yhteisen hallitsijan johtoon, 10:nnellä vuosisadalla tuotiin Saksasta kristinusko, joten puolalaiset joutuivat katolisen kirkon ja länsi-eurooppalaisen sivistyksen yhteyteen.
Myöhemmin Puola sai vaarallisen kilpailijan Saksalaisesta ritarikunnasta, joka, kuten ennen on mainittu, alkoi käännyttää Itämeren etelärannikolla olevia pakanaheimoja, perustaen sinne samalla mahtavan hengellisen valtion. Aluksi ritarikunta oli Puolaa voimakkaampi, mutta suuressa Tannenbergin taistelussa v. 1410 puolalaiset voittivat ritarikunnan joukot. Taistelua jatkui, kunnes ritarikunta 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla luovutti Puolalle Länsi-Preussin, ja ritarikunnan suurmestari, joka vielä hallitsi Itä-Preussia, tunnusti Puolan kuninkaan yliherrakseen. Puola oli nyt Itä-Euroopan mahtavin valtio.