Hädissään kansa nousi toisinaan kapinaankin. Mutta kapinaa seurasi verinen kosto ja kokonaisen seutukunnan hävitys. Ruhtinaat saivat pitää alueensa, mutta heidän täytyi totella kaanin käskyjä, käydä hänen luonansa, viedä lahjoja sekä muutoinkin osoittaa alamaisuuttansa. Myöhemmin ruhtinaat kokosivat verot ja maksoivat ne kaanille, jolloin kansan tila kävi helpommaksi. Ruhtinaat olivat edelleen eripuraisia keskenään, jokainen halusi suuriruhtinaan arvoa. Toinen toisensa jäljessä he ilmestyivät kaanin luo, panettelivat kilpailijaansa, vieläpä pestasivat mongolilaisjoukkojakin hätyyttääkseen toisiaan. Tämä oli kaaneille mieleen, sillä siten he paremmin voivat pitää ruhtinaat vallassaan.
Kuva 249. Uskonnollinen juhlakulkue.
Kirkon etuja kaanit eivät loukanneet, sillä he tahtoivat pappien avulla pitää kansan kuuliaisena. Ja papisto juurruttikin kansaan sen ajatuksen, että hallitsijan käskyn totteleminen oli ihmisen korkein velvollisuus ja paras hyve, sen vastustaminen taas, olivatpa käskyt oikeita tai vääriä, pahin rikos.
● Mongolien herruus kesti Venäjällä puolen kolmatta sataa vuotta (1240–1480). Se lakkasi vasta Iivana III:n hallitessa. Iivana teki myös lopun Novgorodin itsenäisyydestä.
Moskovan suuriruhtinaat rupesivat käyttämään tsaarin, s. o. Caesarin, nimeä, jota Venäjällä aikaisemmin oli käytetty Itä-Rooman keisarin ja tataarien kaanin arvonimenä. Hänellä oli valtakunnassa rajaton valta; kuten itämaiden hallitsijoilla oli hänelläkin alamaisten omaisuus ja henki vallassaan.
Ruhtinaanvallan rinnalle muodostui Venäjälläkin aateli, pajarit. Heitä kuului suuriruhtinaan neuvoskuntaan eli duumaan, jonka neuvoa hallitsija kysyi tärkeissä asioissa, mutta jonka päätöksistä hän ei ollut riippuvainen. Venäjän kirkon päämies oli Konstantinopolin patriarkka. Maa joutui pajarien, kirkon ja valtion haltuun; talonpojista tuli vuokramiehiä ja vähitellen maaorjia. Kansan elämässä oli paljon itämaista. Miehet pukeutuivat pitkään, leveähihaiseen kauhtanaan ja turbaanin kaltaiseen lakkiin. Naiset oleskelivat erillään omassa huoneessaan, eikä heidän suostumustaan kysytty avioliittoa solmittaessa.
● Unkari. Tultuaan vuoden 900 tienoissa Karpatien yli ja otettuaan haltuunsa sen maan, joka heistä on saanut nimensä, unkarilaiset tekivät kauan ryöstöretkiä Keski- ja Etelä-Euroopan maihin. Mutta kun keisari Otto Suuri voitti perinpohjaisesti heidän joukkonsa (955) ja kun kristinusko vuoden 1000 vaiheilla levisi unkarilaisten keskuuteen, retket loppuivat ja kansa alkoi rauhassa viljellä maataan. Unkari oli jonkin aikaa vasallisuhteessa Saksan keisareihin, mutta vapautui pian ja pysyi sitten itsenäisenä koko keskiajan. Keskiajan lopulla turkkilaiset eli osmannit, joista kohta tulee puhe, rupesivat hätyyttämään Unkaria. Silloin alkoi pitkällinen taistelu näitä uusia »kristikunnan vihollisia» vastaan. Näissä sodissa kohosi maineeseen unkarilainen aatelismies Hunyady [hu´njadi], jonka poika, soturikunnostaan ja sivistyksestään kuuluisa Matias Corvī´nus, valittiin Unkarin kuninkaaksi.
Kuva 250. Matias Corvinus.