Kuva 75. Sokrates.
Luonteeltaan Sokrates oli kiivas, mutta hän piti tarkasti vaaria itsestään, niin että hän vähitellen voitti tämän virheen. Kun kerran eräs kansalainen vihoissaan löi häntä korvalle, hän vain sanoi hymyillen: »Kas, kun ei edeltäpäin voi arvata, milloin lakki olisi tarpeen». Sokrates täytti myös kaikki kansalaisvelvollisuutensa, ollen siinäkin kohden hyvä esikuva. Niinpä hän sotaretkillä urhoollisesti taisteli kotikaupunkinsa puolesta, vaikka ei välittänytkään julkisesta kiitoksesta. Hän ei pitänyt esitelmiä eikä ottanut maksua opetuksestaan. Missä tahansa hän tiesi ihmisiä olevan koolla, sinne hän suuntasi kulkunsa antautuakseen keskusteluun jokaisen kanssa, joka vain tahtoi häntä kuunnella. Aluksi keskustelu koski jokapäiväisiä asioita, mutta pian hän käänsi puheen sellaiselle alalle, että kuulijan täytyi syventyä milloin mihinkin kysymykseen. Muutamat suuttuivat Sokrateeseen, kun hän osoitti heille, miten pienet ja sekavat heidän tietonsa olivat; heistä hän sai leppymättömiä vihamiehiä. Mutta toiset olivat hänelle kiitollisia, kun hän avasi heidän silmänsä huomaamaan heidän tietämättömyytensä, ja he halusivat seurustelemalla opettajan kanssa päästä todellisen viisauden perille; nämä hänen oppilaansa rakastivat häntä sydämellisesti.
Kerran Sokrates tahtoi saattaa järkiinsä erään nuoren miehen, johon hän oli mieltynyt. Tämä pyrki nimittäin valtion johtomiesten joukkoon ja esiintyi ehtimiseen kansankokouksissa, vaikkei hän nuoruutensa tähden vielä ymmärtänyt hallitusasioita. Kun Sokrates kohtasi hänet kadulla, hän pysäytti hänet ja sanoi: »Onko aikomuksesi päästä johtavaksi mieheksi valtioomme?» — »Onpa niinkin, Sokrates.» — »No Zeus, sepä on mainiota», Sokrates sanoi, »silloin tuotat kunniaa isäsi huoneelle ja hyötyä isänmaallesi». Kun nuorukainen kuuli tämän, hän oli mielissään ja jäi kernaasti kuulemaan pitemmälti. Sokrates jatkoi: »Eikö ole ilmeistä, että sinun pitää myös hyödyttää valtiota, jos tahdot saada kunniata?» — »Onpa tietenkin.» — »No älä sitten, taivahisten nimessä, salaa tuumiasi, vaan sano, mistä aiot aloittaa hyvät työsi valtiota kohtaan!» Kun nuorukainen hämillään vaikeni, Sokrates jatkoi: »Kenties aiot koettaa tehdä valtiota entistä rikkaammaksi?» — »Niinpä kyllä.» — »Ja eiköhän rikastumiseen olisi tarpeen tulojen suureneminen?» — »Tietysti.» — »No ilmoitapas», sanoi siihen Sokrates, »miten suuret valtion nykyiset tulot ovat, sillä tietysti olet tutkinut tämän seikan, jotta voisit täydentää, missä vajausta on?» — »Enpä, Zeus paratkoon, ole sitä vielä tutkinut.» — »Mutta annapas edes kuulla, mitkä ovat valtion menot; sillä totta kai on aikomuksesi saada turhat menot poistetuiksi.» — »Auta armias, enpä ole joutanut siitäkään vielä ottamaan selkoa.» — Näin jatkoi Sokrates kyselemistään, kunnes sai nuorukaisen ymmärtämään, että hän vielä oli liian nuori ja kokematon puuttuakseen valtion asioihin.
Sokrateen vihamiehet panettelivat häntä ja koettivat kaikin keinoin tehdä hänet naurun alaiseksi. Kun Sokrates ei tästä välittänyt, he syyttivät häntä jumalien halveksimisesta ja nuorison turmelemisesta. Hänet vietiin 70 vuoden vanhana tuomarien eteen. Nämä olisivat olleet taipuvaisia vapauttamaan hänet, jos hän olisi esiintynyt heidän mielensä mukaan. Mutta hän sanoi: »Joku voi ehkä sanoa: ’Etkö häpeä, Sokrates, että olet ruvennut puuhaamaan sellaisia asioita, jotka saattavat henkesi vaaraan?’ Tähän minä vain vastaan: ’Luuletko miehen, joka vähänkään pitää itseään arvossa, ajattelevan vaaroja ja elämää taikka kuolemaa? Ei, hän ei välitä muusta kuin siitä, mikä on oikein tai väärin ja tekeekö hän kunnon vai kehnon miehen tavoin!´» — Tästä puheesta tuomarit suuttuivat ja tuomitsivat hänet kuolemaan.
Sokrates sai viettää 30 päivää vankilassa, ennen kuin kuolemantuomio pantiin toimeen. Hänen ystävänsä ja oppilaansa toimittivat hänelle tilaisuuden paeta, mutta hän ei tahtonut rikkoa maansa lakeja. Päivä päivältä hän kävi yhä iloisemmaksi, rupesipa runoilemaankin. Oppilailleen, jotka vapaasti saivat käydä hänen luonaan, hän antoi hyviä neuvoja sekä lohdutti heitä heidän murheessaan. Viimeisenä päivänä oppilaat kokoontuivat vielä kerran vanhuksen ympärille. Eräs ystävistä kysyi, mitä oli tehtävä hänen ruumiilleen, kun hän oli kuollut. »Mitä tahdotte», Sokrates vastasi. Samassa katsoi hän heihin ja sanoi: »Te luulette, että ruumiini yhä on sama Sokrates, joka puhuu teidän kanssanne. Ruumistani haudattaessa ei sovi sanoa: Sokrates nostetaan paareille, sillä minä olen jo silloin aikoja asunut autuasten luona.»
Sokrateen viimeisistä hetkistä hänen oppilaansa Plă´tōn kertoo seuraavalla tavalla: »Kun oikeudenpalvelija toi myrkkymaljan sisään, Sokrates sanoi: ’Ystäväni! Sinä ymmärrät tällaisia asioita. Mitä minun siis on tehtävä?’ ’Ei mitään muuta´, mies sanoi, ’kuin juotava ja sitten käveltävä hieman, kunnes jalat tuntuvat painavan, sekä sitten asetuttava pitkäksesi. Sen jälkeen myrkky vaikuttaa.’ Näin sanoen hän ojensi Sokrateelle maljan. Tämä otti sen vastaan iloisesti ja vitkastelematta; hän ei värissyt, ei kalvennut, ei muuttanut ilmettäkään, vaan nosti arvokkaasti maljan huulilleen ja tyhjensi sen rauhallisesti. Tähän saakka useimmat meistä olivat jotenkuten voineet pidättää kyyneliämme, mutta nähdessämme hänen tyhjentävän maljan, kyynelemme juoksivat virtanaan. Mutta Sokrates sanoi: ’Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Ja kuitenkin lähetin pois vaimoni ja lapseni varta vasten, etteivät he panisi toimeen tällaista kohtausta. Ei, teidän täytyy osoittaa tyyneyttä ja miehuutta.’ Kun kuulimme tämän, häpesimme ja pidätimme itkumme. Mutta Sokrates käveli edes takaisin, kunnes hän ilmoitti jalkansa käyvän painaviksi. Silloin hän asettui selälleen, sillä niin oli mies käskenyt. Oikeudenpalvelija tunnusteli lyhyin väliajoin hänen jalkojaan ja sääriään, kysyen, tunsiko hän mitään. Sokrates vastasi kieltävästi. Mies näytti meille, kuinka ruumis kylmeni, ja sanoi, että kaikki oli lopussa, kun kylmyys nousi sydämeen saakka. Jo se oli noussut vatsanpohjaan asti, kun Sokrates, jonka kasvot olivat peitetyt, kohotti verhoa ja sanoi: ’Olemme velkaa lääketaidon jumalalle kiitosuhrin, sillä nyt olen terve´. Hetken kuluttua Sokrates vähän liikahti, jonka jälkeen mies poisti verhon, ja Sokrateen silmät olivat kankeat.»
Kuva 76. Sokrates tyhjentää myrkkymaljan.
● Sokrates ei kirjoittanut ajatuksiaan muistiin, mutta hänen oppilaansa Plătōn on antanut jälkimaailmalle tietoja hänestä ja hänen opistaan.