Kuva 90. Mucius Scaevola Porsennan leirissä.
Huomattuaan Rooman valloittamisen äkkirynnäköllä mahdottomaksi Porsenna asettui lujaan leiriin estääkseen muonantuonnin kaupunkiin ja pakottaakseen sen nälällä antautumaan. Jalo ylimysnuorukainen Mūcius päätti silloin pelastaa kaupungin. Hän kätki tikarin viittansa laskoksiin ja hiipi salaisesti Porsennan leiriin. Koska hän ei tuntenut kuningasta, hän erehdyksessä hyökkäsi erään kirjurin kimppuun ja tappoi hänet. Läsnäolijat kohta vangitsivat Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen, joka alkoi tutkia nuorukaista. Pelottaakseen Porsennaa Mucius ilmoitti, että muka oli joukko muitakin nuorukaisia, jotka olivat luvanneet murhata hänet, jos ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kuningas pelästyi ja uhkasi polttaa Muciuksen, ellei hän kohta ilmaisisi salaliittolaisia. Mutta Mucius meni sanaa sanomatta tulen ääreen, paljasti oikean kätensä ja antoi kasvojaan räväyttämättä sen hiljakseen hiiltyä. Porsenna ihmetteli niin suuresti miehen rohkeutta, että lahjoitti hänelle vapauden. Mutta peläten roomalaisten väijytyksiä hän heitti piirityksen kesken ja lähti omaan maahansa. Tästä päivästä alkaen tuli Muciukselle kunniakas lisänimi Scaevola [skē´vola], joka merkitsee vasenkätistä.
● Uskonto. Roomalaisilla oli tavattoman suuri määrä jumalia, jotka olivat osittain naapureilta, vallankin etruskeilta, saatuja. Erikoinen jumala huolehti kehtolapsista, toinen opetti lapsia syömään ja juomaan, toinen taas kävelemään; jokaisessa elämänvaiheessa aina kuolinhetkeensä saakka ihminen saattoi turvautua yhä uusiin jumaliin. Jokaisella lähteellä ja vuorella, jokaisella talolla, ovella ja kotiliedellä, jokaisella puulajilla ja viljakasvilla oli oma jumalansa eli haltijansa. Mutta roomalaiset eivät tietäneet paljoa näistä jumalista; he eivät osanneet sanoa, minkä näköisiä he olivat, eivätkä he tunteneet heidän elämäntarinoitaan, niinkuin kreikkalaiset. He olivat tehneet ikään kuin sopimuksen jumalien kanssa; jos he rukoilivat määrätyt rukoukset tai uhrasivat määrätyt eläimet, niin jumalat olivat velvolliset heitä auttamaan määrätyissä toimissa; mutta jos he laiminlöivät velvollisuutensa jumalia kohtaan, niin nämäkään eivät auttaneet heitä. Huomattavimmat roomalaisten jumalista olivat taivaan jumala Juppiter, maanviljelyksen ja sodan jumala Mars sekä kotilieden jumalatar Vesta.
Jokainen perheenisä saattoi itse uhrata jumalille, mutta sitä paitsi oli pappeja, jotka uhrasivat koko kansan puolesta. 1) Ylimmäiset papit muodostivat pontifexien pappiskunnan ja heidän tehtävänään oli huolehtia yleisestä jumalanpalveluksesta. Monella jumalalla oli sitä paitsi omat 2) erikoispappinsa. Sellaisia olivat esim. Vestan neitsyet, jotka vaalivat valtion pyhää liesitulta. Huomattava asema oli vielä 3) ennustajapapeilla, jotka erikoisten enteiden nojalla ilmoittivat, olivatko aiotut toimet jumalille mieluisia vaiko eivät. Ennustajapapeista olivat tärkeimpiä augŭrit, jotka ennustivat lintujen lennosta.
Kuva 91. Suovetaurilia, uhri, jossa jumalien kunniaksi teurastettiin karju, oinas ja sonni.
PATRIISIT JA PLEBEIJIT.
● Plebeijien asema huononee. Kuningasvallan lakatessa plebeijien asema kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt kaiken vallan itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä kenturiakokouksissa, mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä. Sotia käytiin entistä runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään köyhtyivät. Kun patriisit olivat sotaretkillä, heidän orjansa huolehtivat maanviljelyksestä, mutta köyhillä plebeijeillä ei ollut varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän pienet tilansa joutuivat rappiolle sotien aikana. Heidän oli siitä syystä pakko ottaa patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä voineet suorittaa velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi vihollisilta anastetut pellot, jotka tehtiin valtion maaksi, jätettiin kaikki patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista osattomiksi.
● Kansantribuunit. Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja olivat jo tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli patriisien taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän oikeuden toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se myönnytys, että kaupunginosien eli trĭbuksien päämiehet, jotka valittiin tribuskokouksissa, saivat kumota senaatin päätökset ja praetorien toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä sanottiin kansantribuuneiksi. Pitäessään jotain tehtyä päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei tarvinnut kuin lausua vĕ´tō (kiellän), niin päätös menetti voimansa.