□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi kansanluokkaa, patriisit ja plebeijit. Patriisit olivat varakkaita maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas olivat köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet senaattiin eli neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien taloudellinen tila oli huono, ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia naapurikansoja vastaan, niin se huononi huononemistaan. Plebeijienkin täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja heidän sotaretkillä ollessaan pellot jäivät viljelemättä.
Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja rääkkäyksen verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa lähes 30 taisteluun, jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja poltettu, hänen oli täytynyt tehdä velkaa henkensä pitimiksi ja viimein velkamiehet olivat teljenneet hänet vankilaan, kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen urhoollisen päällikkönsä noin kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien tilaa. Plebeijit tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan päätyttyä sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.
Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä, Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan, plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen Pyhälle vuorelle parin peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion. Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille Menē´nius Agri´ppan johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi kokoontuneelle kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet tekivät kapinan vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin suloisessa levossa nautti sen, mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat. Senpä tähden ne heittäytyivät toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, hampaat eivät sitä purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei enää saanut ravintoa, koko ruumis alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet heikkenivät. Silloin ne huomasivat vatsan merkityksen ja heittivät mielettömän tuumansa.»
Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan. Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä. Velkavankien tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan tähden vangita. Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa kokouksissaan valita kansantribuuneiksi sanottuja virkamiehiä. Näiden tuli valvoa, ettei plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei ollut kuten muilla Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja senaatissa asetettiin heille vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle. Mutta heille annettiin tieto senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat heidän mielestään plebeijeille vahingolliset, niin he lausuivat vain sanan vĕ´tō (kiellän), ja ne olivat mitättömät. Samoin täytyi konsulien peruuttaa kansankokoukselle tekemänsä ehdotus, jos kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten tribuunit saattoivat estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut hallitustoimet, jos ne tuottivat plebeijeille vahinkoa.
Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille väkivaltaa, niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan alaiseksi. Heidän talonsa olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit aina voisivat tulla pyytämään heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he eivät saaneet poistua kaupungin muurien ulkopuolelle.
Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla oli.
□ Coriolanus. Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat myöntäneet plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa valvomaan. Moni patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia virkamiehiä kohtaan. Niiden joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä Coriolā´nus. Hän oli taistellut urhoollisesti erästä viholliskansaa volskeja vastaan ja saavuttanut kansalaistensa kunnioituksen. Mutta Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle kansalle. Kaikkein vähimmän hän saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis Roomassa vallitsi viljan puute ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän neuvoi senaattia, ettei se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet viralta kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta hänen nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet karkotettiin maanpakoon Roomasta.
Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän pakeni volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen ja hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä käteen, sillä he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti hätääntyneenä sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten juhlallisesti saattaa hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta Coriolanus ajoi lähettiläät pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän kohteli pappeja, jotka pyhiin vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä astioita saapuivat hänen puheilleen.
Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen äidin, vanhan Vetū´rian luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa taivuttamaan. Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja lapset. Vanha äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen ja moittien. Kun äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla isänmaanpetturin synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä kaulaan ja huudahti: »Oi, äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta poikasi menettänyt.»
Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he riistivät häneltä hengen.