Työ oli ihmeellistä lääkettä Paavon lakastuneelle mielialalle. Ojan reunustat kasvoivat rehevää heinää — ja varmaan moni ruohonkorsi oli imenyt voimaa niistä hikipisaroista, joita Paavo työssään oli vuodattanut. Mutta mitä tiheämmin ne olivat tippuneet, sitä uutterammin tekivät työtään ruumista oikeilla nesteillä elähyttävät voimat. Ojanvarret aitoineen, koivikkoineen muuttuivat hymyileviksi, taivas päilyi kirkkaana ja loisteliaana — ja Paavon täytyi jälleen ruveta naurahtelemaan ja laskemaan leikkiä, laulelemaan kilpaa iloisten lintusten kera.
— Tulisit sinäkin, Laura, meidän kanssamme ojasta kiviä vääntämään vähäksi aikaa, niin kyllä ikäväsi häviäisi, oli Särkkä usein kehoittanut vaimoaan.
— Luuletko, että minun jäseneni sellaista kestäisivät, ja millaisiksi käteni tulisivat? vastaili Laura.
Eipä Laura osannut ryhtyä oikeaan keinoon ikävänsä ja pahan tuulensa poistamiseksi. Juhannuksen jälkeen hän välttämättömästi tahtoi päästä kylpylaitokseen, sillä häntä vaivasi hermostuneisuus. Särkkä pyysi häntä jäämään kotiin ja kylvettämään itseään kotisaunassa.
— Sinä olet kummallinen mies, Samuli, virkkoi Laura. — Et antaisi vaimosi koskaan liikkua missään ja huvitella itseään. Hänen pitäisi olla aina kiinninaulattu kotiin.
— Mutta Laura, huvittelithan sinä koko viime talven, huomautti
Särkkä.
— Vai huvittelin? Työtä minä tein!
Särkkä ällistyi. Hän oli pitänyt vaimonsa viimetalvista elämää kokonaan huvitteluna.
— Ja toisekseen, jatkoi Laura, ei tälläkään kertaa huvittelu ole pääasiana, vaan parantuminen. Minä en ole terve.
— Mikä sinua oikein vaivaa?