Muuttotavarat ottivat nyt suuremman tilan kuin ennen. Pilkkeeseen piti rouvan määräyksestä viedä "sivistyneille" kuuluvia huonekaluja. Sitä varten Laura pakkautti sänkynsä — hän oli sairas, hän ei voinut maata kovilla alustoilla ja epämukavissa laatikoissa — muutamia nojatuoleja y.m. Mutta pääasia Särkän mielestä oli, että vihdoinkin päästiin lähtemään.
Matkalla Laura tunsi ruumiissaan kaameita väristyksiä, jotka johtuivat Pilkkeen yksinäisyydestä, mikä häntä siellä odotti. Hän oli viime talven kuluessa viettänyt siksi loisteliasta seuraelämää, että maalaisolot ilman hengenheimolaisten seuraa, ilman elähyttäviä taiteellisia vaikutelmia häntä ihan kammottivat. Olihan hänellä miehensä, olihan hänellä lapsensa! Mutta mitä iloa oli hänellä miehestä, jonka elämänkäsitys oli vallan toinen kuin hänen omansa, — ja mitä lapsistakaan, jotka eivät vielä mitään ymmärtäneet. Laura luuli olevansa liian vanha heidän kanssaan leikkiäkseen.
Laura ei muistanut enää sitäkään, miksi hän Särkän kanssa oli mennyt naimisiin. Tai ehkäpä hän ei tahtonut muistaa. Hullu hän oli ollut, niin hän omassa mielessään päätteli, kun oli moisen tyhmyyden tehnyt. Hän, taiteilija, sarkanuttutalonpojan rouvaksi! Vilahti tosin välistä Lauran mieleen kuin varkain muisto siitä, että Särkkä oli häntä kohtaan ollut sangen hyvä ja avustanut joskus häntä kelpo lailla. Mutta mitä seurasi sitten? Ja Lauran mieli kovettui jälleen. Hän ei olisi saanut toteuttaa taidettaan. Särkkä oli muka koettanut kynsin hampain sitä ehkäistä.
Heidän saapuessaan Pilkkeeseen katseli kumpikin sitä eri valaistuksessa. Särkästä se tuntui ehkä entistään leppoisemmalta rauhan majalta. Ehkäpä täällä taas elämä laskeutuisi siedettävään uomaan, ehkäpä luonto tyynnyttäisi kukkuroilleen kuohahtaneita intohimoja? Laurasta taas näytti Pilke pieneltä ja mitättömältä torpalta, joka oli vallan ala-arvoinen heidän asunnokseen. Sellaisissahan asuivat seudun köyhimmät torpparit. Varsinkin se hänestä tuntui harmittavalta, ettei Särkkä ollut hommannut edes laivasiltaa rantaansa ja koettanut saada ohikulkevia laivoja lahteen poikkeamaan. Siihen ei suinkaan olisi ollut voittamattomia esteitä.
— Mihin meidän sitten pitäisi mennä? Eihän meillä ole mihinkään asiaa. Me vietämme kesää, me tahdomme olla rauhassa, oli Särkkä vastaillut, kun laivasillasta oli ollut kysymys.
Paavo Tuunainen oli ollut omissa mietteissään koko matkan, eikä hän Pilkkeeseen saavuttuakaan ensi päivinä suurta melua itsestään pitänyt. Elämä tuntui hänestä raskaalta, ja häntä väsytti lakkaamatta. Viinahöyryt karkkosivat ruumiista. Lehtori antoi hänen olla omia aikojaan. Jonkun päivän kuluttua hän sitten valmisteli hänelle kirjoitustöitä, lämmitti saunan kaksi kertaa viikossa ja kylvetti häntä kelpo lailla. Muina päivinä sateista ja tuulista välittämättä käytiin uimassa.
Mutta viikon parin perästä maalle tultua etsiskeli Särkkä maatöitä. Vihdoin hän keksi sellaisen tuuman, että hänen maapalstansa ympäri oli kaivettava suuri viemärioja. Mitä varten? Lehtori hymähti itsekseen, kun arvosteli tämän työn turhuutta. Mutta kaivettava se vain oli. Heinäntekoon, kesätöistä hauskimpaan ja terveellisimpään, oli vielä ainakin kuukausi aikaa. Jo sitä ennen — mietti Särkkä — tulee Paavo Tuunaisen viinahien valua tantereelle. Ainoastaan ruumiillinen työ voi kitkeä hänen ruumiistaan tuon synnillisen himon.
Särkkä paalutti viemärin suunnan, mittasi sen pituuden ja jakoi kahteenkymmeneen yhtä suureen osaan päätellen, että sen tulee kahdessakymmenessä päivässä valmistua. Sitten hän hankki terävät rautakanget ja lapiot. Kävellessään Paavon kanssa hän kertoi tälle rankkasateiden usein tekevän tuhoa hänen peltopalstalleen.
— Näetkös, selitti hän, tuo kangas, joka ei ime vettä kyllin nopeasti, viettää tänne rantaan päin ja työntää tulvan minun pellolleni. Mutta nyt minä sen ehkäisen, minä piiritän maani viemäriojalla. Muutoin se työ on sangen hauskaa; rupeama päivässä tai pari, niin oja on pian valmis.
Ja sen enempää Paavoa kehoittamatta hän eräänä päivänä alkoi iskeä lapiotansa maakamaraan. Työmaalle hän oli varustanut lapion ja kangen myöskin toista miestä varten. Kun Paavo kuuli lapioniskuja, meni hän paikalle, tarttui kankeen, ja yhdessäpä he sitten ojan kaivoivat. Kahdessakymmenessä päivässä se valmistui, juuri niinkuin lehtori oli sen suunnitellut.