XIV.
Heinäkuun alkupäivät olivat sateiset. Pieni kylpykaupunki näytti alakuloiselta ja ikävältä. Ihmiset värjöttelivät sisällä; ainoastaan jokunen uskalsi ison sateenvarjon suojassa kulkea sillan yli kylpylaitokselle tai palata sieltä. Sillankorvassa kuskipukillaan istui pari ajuria, kauhtanan kaulus korville kohotettuna. Kasinon verannalla ani harvat kuluttivat aikaansa. Suuret, iloiset seurat eivät nähtävästi vielä olleet saapuneet.
Laura tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi. Huoneen hän oli vuokrannut itselleen pienestä saarihuvilasta, johon johti pitkä puinen silta kylpylaitokselta. Ikkunan takana kasvavat puut tihkuivat vettä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Katolta johtava vesiränni lorisi yhtämittaa ja kiusasi häntä. Mitä varten hän oli tänne tullut? mietti Laura yksin istuessaan. Yksinäisyyttä, ikävää pakoon!
Hän oli toivonut kylpylässä tapaavansa iloisia taiteilijoita, ennen kaikkia muita Antero Kosken. Missä hän oli? Ja mitä varten Laura häntä etsi? Heillä oli niin paljon yhteisiä muistoja, hauskoja — jos ikäviäkin. Kunpahan edes hän olisi ollut täällä!
Rauhattomana Laura usein lähti huoneestaan vesisateeseen, kulki suuren sateenvarjon suojassa kasinolle, tarkasteli kaikki nurkat ja sopet kuin jotain etsien. Joku hyvänpäivän tuttava siellä silloin tällöin häntä vastaan tuli, mutta ei ketään läheistä. Välistä hän istuutui verannalle ja tilasi kahvia aikansa kuluksi. Olla yksin ja ikävöidä, seurustella ihmisten kanssa, joista ei pidä, tai olla sidottu mieheen, joka näytti — — —, niin, kaikki oli yhtä kiusallista! Kaikki yhtä sietämätöntä!
Kerran kahvia juodessaan Laura katsahti isoihin sähkökruunuihin. Oi, kuinka ne loistivatkaan silloin Olavinjuhla-yönä lähes vuosi sitten! Kuinka ne häikäisivätkään ja lumosivat! Silloin oli vielä jotain sopusointua hänen elämässään, silloin vielä jokin side yhdisti entistä nykyisyyteen. Nyt olivat kaikki siteet katkenneet. Ei mikään tuntunut enää sitovan häntä menneisyyteen. Miksi? Eipä hän voinut sitä itselleenkään selvittää. Kaikki tämä epätietoisuus repi häntä — eikä hän sille kumminkaan mitään voinut. — Miksi hän olikaan esiintynyt riemuisessa Olavinjuhlassa? Ja hän olisi ollut valmis esiintymään jälleen, vaikka nyt heti, jos häntä vain olisi tarvittu. Hänen oli tehtävä itsensä tarpeelliseksi!
Laura tilasi kuvakortin ja postimerkin. Hän kirjoitti osoitepuolelle:
"Taiteilija Antero Koski, Helsinki." Ja kuvan alle toiselle puolelle:
"Tervehdys Savonlinnasta. Täällä on sanomattoman kaunista ja hauskaa.
Uhkailithan Sinäkin viime talvena, että viettäisit täällä koko kesän.
Eipä Sinua ole vain näkynyt. Ilmoitahan jotain itsestäsi. Laura."
Kun hän oli lähettänyt korttinsa postiin, tuntui hänestä helpommalta.
Saapa nähdä, eikö "hän" pian tänne ilmaannu? mietti hän itsekseen.
Vähitellen alkoivat ilmat seestyä. Pilvistä aamua seurasi auringonpaisteinen päivä. Joka hetki Laura odotteli näkevänsä Anteron. Ihmisiä olikin nyt viljalti liikkeessä — ja kaukaa useimmat nuoret miehet hänestä näyttivät ihan Anteron näköisiltä, mutta lähelle tultua hän huomasikin aina pettyneensä. Viikon kuluttua korttinsa lähettämisestä sai Laura kumminkin hauskan tervehdyksen. Se oli Anterolta, joka ilmoitti saapuvansa parin päivän kuluttua. Se se Lauraa lohdutti.
Antero saapui huolettomana, iloisena, elämänhaluisena, tuoden mukanaan tästä hyvästä melko annoksen Laurallekin. Tästä alkaen Laura unohti ikävyytensä, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan. Joka päivä laulettiin, soitettiin, tehtiin huvimatkoja ja illoin karkeloitiin. Kylpyläelämä alkoi olla vilkkaimmillaan. Huvittelumenoihin hankittiin varoja konserteilla. Parina sunnuntaina käytiin vilkasliikkeisissä maalaispitäjissä ansaitsemassa sievoiset rahat, sitten annettiin konsertti kasinolla. Laura Nordin — hän käytti nyt yksinomaan Nord-nimeä — ja Antero Kosken nimet kaikuivat kaikkialla. He olivat kylpylaitokseen kerääntyneiden nuorten — olivatpa nämä sitten taiteilijan-alkuja tai muita kuolevaisia — keskus ja sydän.