Kasinolla annetun konsertin jälkeen tarjosivat Laura ja Antero illalliset muutamille tuttavilleen — niiden joukossa oli pari sanomalehtiarvostelijaakin. Pöytäpuheita jatkui myöhään yöhön kahvin ja liköörin ääressä. Laurakin innostui puhetuulelle ja kertoi varsin avomielisesti seurueelle, jonka hän nyt laski läheisimmäksi ystäväpiirikseen, Pariisinkokemuksistaan. "Muistatko, Antero", hän muun muassa kysyi konserttikumppaniltaan, "kun Pariisissa saatiin tappiota? Muistatko, miten silloin hankittiin varoja illallisiin; muistatko, paljonko saatiin minun koruillani ja sormuksillani? Eihän se paljoa ollut, mutta kekkerit kumminkin pidettiin…"
— Siitä, siitä on jo pitkä aika, jatkoi hän silmät säteilevinä. — Ja mitä sen jälkeen onkaan tapahtunut? Paljon, paljon! Olen joutunut naimisiin, olen joutunut riippuvaiseksi miehestä, joka sanoo minua rakastavansa. Mutta minä en ymmärrä sellaista rakkautta — siinä ei ole mitään, joka edes hetkeksi saisi unhottamaan itsensä… Minä vihaan, minä halveksin tätä myrskytöntä elämää… Minä vihaan, minä halveksin sen aiheuttajaa…!
Lauran silmät tuijottivat punertavina kattoon. Hän seisoi vasemmalla kädellään pöytään nojaten. Jotain kiihkeän-intohimoista pyöri hänen mielessään…
— Älä puhu enää, Laura! pyyteli eräs arvostelija totisin elein.
— Niin, älä puhu! kielteli myöskin Antero Koski. — Pidetään muutoin hauskaa!
Seurue oli hetkisen totisemmassa tunnelmassa. Laura asettui paikoilleen.
— Kippis, Laura! Ne olivat sittenkin hupaisia aikoja, ne Pariisin ajat, muistutteli Antero.
— Ah, jos sinne vielä kerran menisin, niin en sieltä ainakaan lähtisi pois niin nolona kuin ennen, vastasi Laura.
— Mennään vain, mikä meitä estää — kippis! virkkoi Antero.
— Sama se, mennään!