Kaikki yhtyivät Lauran ja Anteron kilistykseen. Ja "huoletonta", "vapaata" seurustelua jatkui yhä.
Kello kahdentoista jälkeen tuli tarjoilijatar tiedustelemaan, aikoiko herrasväki vielä jotain tilata, ja ilmoitti, että se oli tehtävä nyt, jos lisää haluttiin. Tietysti tilattiin, ja tilattiin niin runsaasti, että siitä riitti vielä aamukohmeloonkin.
Laura rupesi haukottelemaan. Uneliaisuus tarttui vihdoin muuhunkin seuraan.
— Oh, huokasi Laura, minä en edes voi käyttää ajuria!
— Älä hätäile, lohdutteli Koski, minun käsivarteni on yhtä tukeva kuin tämän kaupungin rämisevät nelipyöräiset.
Kasinon edustalla erkanivat Laura ja Antero muusta seurasta, joka lähti kaupunkiin.
Hitain askelin kulki pari käsikynkässä kallioleikkauksen läpi ja pitkin tenniskentän laitaa pitkälle puusillalle. Kesäinen leuto länsituuli hyväili Lauran hohtavia, kiihoittuneita poskia.
— Oh, kun väsyttää! Jospa olisi sänky jo tässä! hän vaikeroi.
Hän riippui Anteron varassa kokonaan.
— Painanko liian paljon? kysyi hän katsahtaen Anteroa hellästi silmiin.