— Et, et!
Rappusista oli Anteron kannettava seuralaisensa ylös. Vaatteet päällä heittäytyi Laura sänkyynsä.
— Minä en jaksa riisuutua, olen niin väsynyt! hän vain huudahteli.
Kun Laura seuraavana päivänä veti ikkunaverhoja syrjään, niin hän samalla itsekseen vakuutteli:
— Minä lähden Pariisiin, lähden Pariisiin! En tahdo olla täällä, en ainakaan Pilkkeessä!
Mutta Pilkkeessä vietettiin hiljaista, säännöllistä elämää. Joka viikko lähetti Särkkä vaimolleen kortin tai pikku kirjeen, kertoen lapsilta ja itseltään terveisiä, samalla kysellen, milloin Laura saapuisi kotiin. Mitään vastausta ei tullut. Sanomalehdistä Särkkä kumminkin saattoi seurata "Laura Nordin" elämää verrattain täydellisesti, ainakin mitä ulkonaiseen vointiin tuli. Mitä hänen piti vaimostaan ajatella? Miten tämä elämä päättyisi — ja mitä hänen oli tehtävä saadakseen Lauran järkiinsä ja palaamaan kodin ja lasten piiriin?
Ne olivat tuskaisia ajatuksia. Mikä Särkkää eniten ihmetytti, oli se, ettei hän enää pariin vuoteen ollut osannut keskustella vaimonsa kanssa tärkeimmistäkään, läheisimmistäkään asioista. "Ne ovat vain niitä sinun vanhoja virsiäsi, iankaikkisia ruikutuksiasi", oli Laura vastannut kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ja Särkkä kuitenkin piti ehdottamiaan asioita vallan elinkysymyksinä. Ne koskivat säästäväisyyttä, yhteisiä pyrintöjä ja ennen kaikkea lasten kasvatusta. "Sellainen kasvattaja, joka ei edes kurita lapsiaan", oli Laura taas kerran sanonut. Mitä hänen oli tehtävä?
Särkkä oli ollut aina sitä mieltä, että kun asioista oikein keskustelee, niitä pohtii ja seuloo, niin sehän nyt olisi ihme, etteivät ne selviäisi. Mutta kun niistä ei saa puhua — kun ne olivat muka aina samanlaisia "ruikutuksia"!
Kerran sitten kypsyi Särkän mielessä päätös, että hän kirjoittaa
Lauralle kirjeen ja koettaa siinä juurtajaksain selvitellä asioita.
Ja niinpä hän kirjoittikin.
"Pilkkeessä, heinäk. 20 p. 19… Rakas Laura!