Lapset ovat tässä ympärilläni ja lähettävät mitä sydämellisimpiä tervehdyksiä sekä haluavat kertoa, että he voivat muutoin hyvin, paitsi että heillä on ikävä äitiä. Helvi sentähden kyseleekin, milloin se äiti kulta kotiin tulee.
Ja ihan samaa voin omasta puolestanikin kertoa — ikäväpä minullakin alkaa olla, mutta minä sen sentään jaksan paremmin tukahduttaa, kun käyn heinäniityllä aamupäivät ja ahertelen kotosalla iltapäivät.
Niinpä niin! Mutta minä aion nyt kirjoittaa vähän muutakin, nimittäin meidän kahden keskinäisistä asioista. Sinulla ei ole syytä minuun pahastua, ja tuskinpa sitä teetkään, jos rauhallisesti luet nämä rivit. Näetkös, meidän välimme ovat menneet pilalle. Sinä et luota minuun, enkä minä puolestani tiedä, millä olen luottamuksesi menettänyt. Pyydän ystävällisimmin, että sen seikan minulle avomielisesti selittäisit, niin minä parhaani mukaan koetan itseäni parantaa. Voisit kertoa minulle asiasi vaikkapa kirjeellisesti, jos Sinulle se tapa on helpompi. Ja kerro aivan avomielisesti, niin olen varma siitä, että osanottoa saat minun puoleltani.
Meidän välillämme tapahtuneet pahimmat yhteentörmäykset ovat olleet seurauksena meidän erilaisesta maailmankatsomuksestamme. Naimisiin mennessämme oli meillä kaksi vaatimatonta kotia: Pilke ja kaupunkiasunto. Edellinen on melkein samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin — ehkä sisustukseltaan entistään upeampi. Kaupunkiasunto on muuttunut kokonaan Sinun makusi mukaan muutoin, paitsi minun huonettani. Alussa Sinä olit sangen tyytyväinen — nykyään sitävastoin olet ollut tyytymätön.
Ainoa, jossa kielteisesti olen koettanut toimintaasi ehkäistä, on ollut nuo iänikuiset iltama-avustukset. Kun niistä on ollut puhe, olen välistä menettänyt malttini ja sanonut turhia sanoja, jotka olisivat voineet paremmin olla sanomatta. Vaikka minä olinkin kivenkovaan päättänyt, ettei itsehillitsemiskykyni ainakaan Sinuun nähden koskaan saisi lamautua, en silloin osannut — tunnustan sen suoraan — laskea kyllin tarkoin sitä kysyviä edellytyksiä. Varsinkin on pahoittanut usein mieltäni se, etten ole saanut keskustella kanssasi asioista, jotka minusta ovat olleet tuiki tärkeitä. Minä pidän Sinusta paljon, ehkä liian paljon — ja luulenpa, että ihmisen, josta pitää, tahtoisi ennen kaikkea taivuttaa oman mielensä mukaiseksi. Me ihmisparat emme siinä kumminkaan koskaan näy onnistuvan.
Pahin kaikesta on se, etten minä koskaan saa selvään tietää, mitä Sinä tahdot ja mihin pyrkimyksesi tähtäävät. Tietysti Sinä osaat laskea taiteesi vuodet jo yksiköissä, vaikkapa et taiteeseesi muutoin väsyisikään. Jos muistat, niin olit Sinä naimisiin mennessämme päättänyt kokonaan jättää sen alan — ja siitähän on jo vierähtänyt vuosia, jotka ovat tuoneet meille molemmille ennen tuntemattomia velvollisuuksia. Ja jollei enää muuta olisikaan, joka meitä yhdistäisi, niin minun mielestäni nämä velvollisuudet ovat sellaista laatua, ettei niissä ole tinkimistä. Lapset eivät tule toimeen ilman äitiä. Äiti on heille ensimmäinen. — En tahdo suinkaan moittia Sinua, mutta sydämessäni tuntuisi niin hyvältä, jos enemmän uhraisit aikaasi heidän hyväkseen ja leikkisit heidän kanssaan.
Kirjoita minulle, miten Sinä näitä asioita ajattelet, ja minä koetan parhaani mukaan taipua, että rauha ja hyvä henki kodissa vallitsisi. Tai tule kotiin ja kerro! Jos tahdot, niin tulen Sinua noutamaan — ja jos tahdot, niin tuon lapset mukaan. — Meidän pitäisi tukea toisiamme — minä tahtoisin sitä tehdä, mutta minä en osaa, ellet Sinä ilmaise, miten voisin sen tehdä.
Terveiset Helviltä ja pikku Samulilta sekä itseltään lähettää isä
Samuli."
Tämän kirjeen saatuaan Laura luki sen hätäisesti läpi, ja hänen kasvonsa eleet osoittivat ristiriitaisia tunteita. Jo samana iltana hän luki siitä erinäisiä kohtia Antero Koskelle.
— Kaikella se kehuukin kuin noilla poloisilla asunnoillaan, joita muka oli kaksi — ja kumpikin kuin harakanpesiä, juurirotteloita täynnä, sanoi Laura erään kohdan luettuaan.