— Se mies ei luule muuta tehneensäkään kuin hyvää, säesti Antero.
— Niinkuin nyt olisi ollut jokin erityinen onni päästä hänen linnojensa hyvyyksiä nauttimaan. — Hahhah —, naurahti Laura katsellen kirjettä sieltä täältä, — kuulehan, kun se luulottelee, että hänelläkin on maailmankatsomus; — joka ei osaa muuta kuin puhua maalaiskansan hyvyydestä ja rehellisyydestä sekä sivistyksen varjopuolista.
— Jospa se rakastelee niitä maalaispiikoja, kun niiden kanssa niin mielellään on, virkkoi Antero ivallisesti.
— Kuka sellaisesta ukosta välittäisi?
— Ei tiedä.
— Kyllä sen melkein tietää. — Oh, mitä kujerruksia ja luikerruksia tässä sitten on, jatkoi Laura kirjettä käännellen, — "minä pidän sinusta paljon", hyh — kaikkea vielä, on se sellainen ollut pitämistä — —. Oikein minua inhoittaa! Ja sitten, aina hän vetoo lapsiin, niinkuin minä en olisi niitä puolestani hoitanut.
— Onhan hän opettaja ja kasvattaja, huomautti Antero.
— Pyh — ikäänkuin hän jotain ymmärtäisi!
Laura rutisti kirjeen kokoon ja pisti sen laukkuunsa. Se ei saavuttanut hänen puoleltaan mitään myötätuntoa. Käsittikö hän todellakin kaiken niin väärin vai tahtoiko hän kaiken niin käsittää, on vaikea päättää. Hän istui hetkisen vaiti, pää käsien varassa. Sitten hän äkkiä vilkastui ja virkkoi:
— Antero, me lähdemme Pariisiin, lähdemmehän?