XV.
Samuli Särkkä ja Paavo Tuunainen olivat hyviä ystäviä ja työkumppaneita. Saatuaan lehtorin suunnitteleman ojan valmiiksi he kalastelivat ja ryhtyivät heinäntekoon. Iltarupeaman alkupuoli ja sadepäivät olivat varatut kirjoitustöitä varten. Kylpiessään saunassa tai uiskennellessaan olivat he ajan ratoksi selostelleet toisilleen elämäkertaansa ja elämänkokemuksiaan, joten luottamus oli tullut molemminpuoliseksi. Paavon elämänkokemuksista ei Särkkä tavannut mitään uutta, hän oli ne kaikki hurjasteluvuosinaan käsin kourin kosketellut. Tuhlaileminen juomingeissa, joita seurasi väsymys ja haluttomuus kaikkeen toimintaan, itsensä inhoaminen ja häpeä, johtanee jokaisen elämän samanlaiseen umpikujaan — hunningolle, josta on vaikea nousta.
Mutta Paavon sielun täytti nykyään useammin kuin kerran päivässä työn tuottama raitis ilo. Empimättä hän ryhtyi mihin tehtävään tahansa, olipa se sitten ruumiillista tai henkistä. Milloin vain aika antoi tarttui hän kirjoihin, ja Paavon kyvyillä kyllä selvä tuli siitä, mitä hän luki. Välistä, kun hän surumielin muisteli turhaan kuluneita aikoja ja soimasi itseään kevytmielisyydestä, lohdutti Särkkä häntä.
— Elä ole milläsikään, Paavo! virkkoi hän olalle taputtaen. — Kyllä sinä pian aikasi kiinni saat, kunhan vain pidät itsesi kurissa. Sinulla on nyt kokemusta. Vahva luonne tarvitsee kuria, paljon kuria!
Paavo ei ollut käynyt kotonansa kahteen vuoteen; siteet hänen ja kodin välillä näyttivät kokonaan katkenneen. Särkkä punoi ne jälleen kuntoon. Hän kirjoitti Paavon vanhalle isälle niin tuttavallisen ja selventävän kirjeen — Paavon luvalla —, että kun siihen vastaus saapui, niin näki selvään paperin tunnustelleen kaikkea muuta kuin vihanpurkauksia. Ja sitten Paavo itse vastasi isänsä kirjeeseen: isän ja pojan välit olivat nyt avomieliset ja luottavaiset. Heinäkuun lopulla piti pojan sitten kuukaudeksi, puoleksitoista mennä kotiinsa ja syksyllä Helsinkiin uutena ihmisenä, työhön, tosi taisteluun, elämään entisen kuoleman sijasta, nauttimaan siitä, mikä oli nautinnon arvoista.
Joku päivä ennen kuin Paavon oli määrä lähteä kotiinsa, saapui myllärin emäntä Särkän luo ja ilmoitti Anna-Maijan pyytäneen lehtoria luokseen. Kun lehtori tuli pieneen pirttiin, missä kupparimuori vanhuutensa oli viettänyt, huomasi hän heti tämän viimeisten hetkien olevan käsissä. Pappi oli jo aamupäivällä käynyt antamassa viimeisen lohdutuksen, ja Anna-Maija näytti vain odottavan kutsua.
— Minulla on jo kauan ollut mielessäni puhua lehtorille joku kiitoksen sana kaikesta hyvyydestä, mutta en sitä aamullakaan, kun työhön mennessä täällä kävitte, ilennyt tehdä, kun se vieras herra oli mukana.
— Elä hyvä muori puhu kiitoksista mitään. Niitä me saisimme ladella kai kummaltakin puolelta kuinka pitkältä hyvänsä, kun meillä kummallakin on kiitollinen ja tyytyväinen mieli, sanoi lehtori torjuen Anna-Maijan tunteellisuutta.
— Mutta antakaahan nyt kätenne, pyyteli vanhus. Ja sen saatuaan jatkoi: — On niin hyvä, kun saan vielä tuntea tämän käden lämmön. Se on ollut vasta lämmin käsi köyhää ja vaivaista kohtaan.
— Anna-Maija, virkkoi lehtori, se on niin, että hyvistä ihmisistä tuntuu kaikki, minkä he saavat, kuin ilmaiseksi ja toisten hyvyydestä saadulta eikä ansaitulta. Niitä ahertajia olet sinä, vanha ystäväni, ollut.