— Vai pelkäät sinä rukkasiakin, naurahteli rehtori. — Mies, joka juuri on täyttänyt neljäkymmentä vuotta — siis parhaassa miehuuden iässä — ja joka on terve kuin pukki, pelkää sellaista, jota ainoakaan hänen oppilaistaan ei edes säikähdä!
— Mutta "Mykyräniska" ei jaksa kantaa kovin suurta taakkaa, vastasi
Särkkä nauraen ja tavoitteli hartioitaan.
Kaikki remahtivat nauruun. Rehtorskan täytyi oikein kierrellä itseään naurun pakosta, sillä niin somalta kuului tuo koulupoikain antama haukkumanimi Särkän omasta suusta.
— Herra jesta, tiedättekö te sen, että teitä kutsutaan sillä nimellä? kysyi hän.
— Kyllä minä olen sen kauan tiennyt, eikä siinä minun mielestäni ole mitään pahaa, vastasi Särkkä.
— Ei olekaan; voi sentään — ja rouva Malmi aikoi sanoa, että juuri siksi, ehkäpä juuri siksi hän olikin niin miellyttävä, mutta tapasi sanat hännästä kiinni eikä niitä lausunut, vaan jatkoi: — Ja siksipä juuri, jos te tunnette olevanne heikko, teidän pitäisi ottaa itsellenne hyvä toveri, jonka kanssa tulisitte entistänne vahvemmaksi.
— Miks'ei, kunpahan se vain onnistuisi, myönsi Särkkä. — Mutta siihen tarvitaan rakkautta, paljon rakkautta, ennenkuin se onnistuu!
— Oojaa, kyllä sinä vielä rakastut, kun osaat siitä aiheesta noin innokkaasti puhuakin, huomautti rehtori Malmi.
— Kyllä minä siitä puhun, mutta minun tarkoitukseni oli tässä puhua, kuten koko ajan olen halunnut tehdäkin, rakkaudesta — oikeastaan ensi lemmestä — oppilasten kannalta. Ja se on mielestäni tärkeä seikka, puhui Särkkä, kääntäen asian haluamaansa uomaan.
— Se asia kyllä menee edelleen samaten kuin tähänkin asti, huomautti venäjänkielen opettaja.