— Minä puolestani olen jo antanut lausuntoni, vastasi matemaatikko yleisen naurun vallitessa.
— Sinäpä, Särkkä, tiukalle panet ihmisen, kun tahdot välttämättömästi tunkeutua toisten yksityisasioihin, vastusteli rehtori Malmi.
— Niin minä tahdonkin, mutta ainoastaan huomauttaakseni, että nykyisten koululaisten kehitys on vallan sama kuin kymmenen, parikymmentä j.n.e. vuotta sitten. Eikö meillä kullakin silloin ollut oma hempukkamme — "Täti" siirtyi pöydän luota ikkunan pieleen — oma tyttökoululaisemme — häh? Eikö ollut? tiukkasi Särkkä. — Te ette vastaa, te vain nauratte, mutta minä näen selvästi — ja eiköpähän neiti opettajatarkin sitä huomaa enemmänkin kuin selvästi — että kaikkien meidän suhteemme on asia tosiaankin ollut sama…
— No mutta, veli hyvä, rauhoituhan nyt sentään, tokaisi venäjänkielen opettaja päätään hetkauttaen ja lyöden Särkkää olalle, — kyllä sinä vieläkin voit rakastua — ja entistäsi ehommasti. Vai ehkä lienetkin jo tosissasi…?
— En, jumalan kiitos! vastasi lehtori.
— Pitäisikö herra lehtori sitä onnettomuutena? kysyi "Täti".
— Enhän toki, kaukana siitä, mutta hitto sen tiesi, jos sattuisi riivaamaan aina siihen määrään, että kävisi hullusti, selitti Särkkä.
— Mitä tarkoitatte sillä, että voisi käydä hullusti? kysyi jälleen
"Täti".
— No esimerkiksi, sattuisi saamaan rukkaset — "Täti" käännähti istuimellaan — ja sitten se "kiikertäisi ja kaivaisi" niin, että ihmisen rauha ja työtarmo katoaisivat, puhui Särkkä.
Silloin tällöin oli Emmi-rouvakin käynyt vieraittensa luona ottamassa osaa heidän nauruunsa ja kuuntelemassa varsinkin lehtori Särkän innokkaita lausuntoja, jotka erityisesti näyttivät häntä miellyttävän ja vetävän puoleensa. Nytkin hän istahti hymyhuulisena "Tädin" viereen ja kuunteli korvat hörössä.