— Tottahan minä nyt yhden lukon saan auki, kehaisi Pekka ja alkoi kiivetä portin yli.
— Et saa, virkkoi Aini aukaisten portin. — Jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki.
Pekka ällistyi, sillä portissa oli vain tavallinen yksinkertainen haka.
Pihalla oli suuri joukko iloista nuorisoa: valkolakkisia ja koululaisia. Pian oli piilosillaolo täydessä käynnissä. Pekka Kontio oli onnellinen osuessaan tavallisimmin samaan piiloon, missä Ainikin oli. Hänelle oli muutoin tehnyt sangen hyvää Ainin pistopuhe, sillä "jos minä olisin poika, niin kyllä minä toki portin saisin auki", kaikui alati soimaavana hänen korvissaan. Pakottamalla pakottaen itseään hän pysyi hilpeäniloisena. Aini Rasi oli sittenkin hänen mielestään kuin jokin koskettamattoman pyhä olento, jota sai ainoastaan katsella.
— Pidätkö sinä Paavosta? oli Pekka uskaltanut kerran kuiskata heidän piilossa ollessaan.
— En toki, en yhtään, kuului vastaus Ainin lähtiessä juoksemaan nimeään kirjaan merkitsemään.
Niistä sanoista Pekka imi onnea itseensä täysin siemauksin. Siinä tiedossa oli hänelle tällä kertaa kylliksi.
Muutamia vanhempiakin, niiden joukossa lehtori Särkkä, oli yhtynyt leikkiin. Särkkä oli mielellään kartunhakijana, silloin hän sai — kuten itse huomautti — mitellä juoksukykyään kaikkien leikissä olevien kanssa.
Pappilan vieraisiin kuului eräs naisylioppilas, jonka puvun värit vaihtelivat harakansinisestä riikinkukon kirjavuuteen ja joka Aitos-nimensä hienonsi Aidoseksi. Tämä ihanatar tuli kerran piilostaan melkein itkien, kantaen kädessään likaantunutta lakkiaan. Hän oli jossain ahtaassa piilopaikassa kohottautunut varpailleen ja iskenyt valkoisen päänsä likaiseen kattoon. Huh, miten se lakki oli tullut ilkeän näköiseksi.
— Kuinka minä nyt voin olla, kun minulla ei ole lakkia? valitteli hän yhtämittaa.