— Ja poikia oli toista kymmentä. Samoissa tanssiaisissa kävivät, lisäsi kappalainen.
— Minä en millään tavoin tahdo puolustaa tässä mainittua tyttöjen tai poikien tekoa, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, — mutta onkohan yksinomaan tanssi — ellei sen yhteydessä ilmene jotain pahempaa — pätevä syy ripiltä pidättämiseen?
— Herra jumala, ettei sellainen olisi jo liiankin suuri syy! kummasteli ruustinna.
Rovasti katsahti ihmetellen Särkkään, kappalainen sitävastoin rovastiin, ikäänkuin velvollisuudesta jättäen puolustuksen tämän tehtäväksi.
— Sellaisissa tapauksissa on käytettävä ankarinta rangaistusta, siitä ei ole epäilemistäkään, ja tällaista menettelyä pidetään rippikouluissa tavallisimpana käytösrikoksista, selitti rovasti.
— Mutta itse asiassa nuorten tyttöjen ja poikain tanssissa ei ole mitään pahaa, jos sen annetaan tapahtua rehellisesti ihmisten ilmoilla, puolusteli Särkkä.
— Kuinka te voitte puhua noin? kysyi ruustinna osoittaen selviä halveksumisen merkkejä. — Ettei olisi mitään pahaa, kun tuollaiset piiat ja rengit mennä rentustavat sylitysten ympäri tanhuoita?
— Niin, rouva ruustinna, itse ulkonainen tapa voi näyttää epämiellyttävältä. Mutta sekin käytännön kautta tulee kauniimmaksi. Minä en tahdokaan kosketella siihen puoleen, vaan ainoastaan itse tanssihalun tyydytykseen. Tanssi on taiteista vanhin ja ihmisen mukana myötäsyntyinen; — nuoret tarvitsevat välttämättömästi tanssintapaista liikettä — ja se tapahtuu helpoimmin musiikkitahdissa eri sukupuolten kesken. Sen täydellisempää liikehtimistä ja ilonilmaisumuotoa eivät ihmiset seurusteluissaan voi edes ajatella.
— Onhan siinä perää jonkun verran. Mutta kyllä rippikoulu- ja tanssiajat ovat tarkalleen toisistaan erotettavat, virkkoi kappalainen.
— On niinkin, jos se on mahdollista. Mutta minusta on siinä käytännöllisiä vaikeuksia, jotka estävät sen pääsemästä vakaumukseksi. Ja ellei se siksi tule, niin pakkokeinoista on hyvin vähän hyötyä. Meidän elämämme on kokoonpantu — tai me olemme itse sen koonneet — aina vain vastakkaisista "aiheista": ilosta ja surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, toivosta ja pettymyksestä, uskosta ja jumalattomuudesta, rakkaudesta ja vihasta. Ellei näistä käsitettäisi toista, niin eipä toistakaan olisi olemassa. Puhutaan kultaisesta keskitiestä. Sellaista — ainakaan tunneasioissa — ei ole olemassa, sillä tunteettomia olennoita emme pidä ihmisinä; esimerkiksi jolla ei ole uskoa, hän on paatunut, jumalaton — ja joka ei syntiä tee, eipä hän jumalaakaan tarvitse.