— Mutta syntiä ei saa tehdä tahallaan, avoimin silmin, huomautti rovasti.
— Voiko meistä kenkään sitä välttää? kysyi Särkkä.
— Vähitellen meidän on siihen itsekurituksen kautta totuttava. Ja rippikoulu on juuri opastusta tällaiseen itsekuritukseen, vastasi rovasti.
— Mutta useimmissa — melkeinpä kaikissa — tapauksissa tämä opastus rippikoulunkäyneeltä unohtuu heti koulun loputtua, lisäsi Särkkä.
— Suureksi suruksemme on meidän pappien se myönnettävä. Mutta minkä me sille teemme, että viettelykset ovat niin suuret.
Samaan aikaan kuin papit ja lehtori väittelivät nuorison turmeluksesta, piti nuori väki iloaan ruokasalissa, pannen toimeen kaikenlaisia panttileikkejä. Usein kuului sieltä äänekästä naurunremakkaa, välistä tanssirallatusta ja kepeitä, hipuvia askeleita, kun pantinlunastukseen oli määrätty jokin polkka tai valssi.
— Tanssivatkohan ne siellä? parahti ruustinna säikähtäen, kun yhtäkkiä kajahti useasta suusta: taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —.
Pastorska hypähti pystyyn ja meni katsomaan, seisahtuen ruokasalin kynnykselle.
— Taa-rata-rata-rallallaa-rallallaa —, kaikui entistään äänekkäämpänä.
Ruokasalin nuoriso oli riisuutunut sukkasilleen ja keinui kauniissa kaarteissa ison ruokapöydän ympäri. Siinä oli kylliksi tilaa ilolle. Ja unohtunut oli ylioppilaslakin likaantuminenkin noissa suumusiikin säestämissä pyörteissä. Eikä sitä iloa hennonut kukaan kieltää, vaikka ruustinna kuiskasikin pastorskan korvaan, että se "sattui vähän pahaan aikaan".