— Olen iloinen, että voin sinut huolettomana elättää; tämä on kaikki sinua varten ja sinun, oli Verner kerran sanonut näytellessään Valkaman kartanon rikkauksia.
Ester rakasti Verneriä. Ei hän sitä oikein itsekään ymmärtänyt, mistä syystä. Pääasiahan oli, että rakasti, että osasi antaa vastarakkautta. Hän oikein ikävöi nyt Verneriä; hänen olisi pitänyt saada kuiskata nyt juuri Vernerin korvaan: rakastan sinua niin äärettömästi. Mutta hän kirjoittaa sen heti, vie kirjeen postiin, Verner saa sen huomenna.
Ja niin Ester tekikin. Hän suuteli vielä kirjekuorta ennenkuin pani sen talon seinällä riippuvaan postilaatikkoon.
Sitten hän riisuutui, katsoi kerran peiliin, sammutti tulen ja heittäytyi sänkyyn. Hän nukkui pian, mutta heräsi kohta kiljahtaen. Hänen editseen oli unissa kulkenut kaksi kiiluvaa silmää. Mutta kun hän oli kynttilän sytyttänyt, tuli rauhallinen uni.
3.
— Oooo! Siinäpä sulhasmieskin tulee, rähähtivät kaikki herrat kun yhdestä suusta nähdessään Arnoldin astuvan kaupungin hotellin valaistuun kahvilahuoneeseen.
Arnold oli mielitty seurakumppali herroille, varsinkin köyhemmille, sillä hän oli aulis tarjooja. Kaikki muuten hänestä pitivät avomielisenä, auliina ja vilpittömänä toverina. Herrat nousivat, tervehtivät ja varustivat Arnoldille paikan pöydän päähän.
— Kerroppa kuulumisia, puhui pormestari.
— Olin äsken morsiameni luona. Siellä kului aika sangen hupaisesti, vastasi Arnold.
— Arvaahan tuon! Sittepä oletkin täyttänyt velvollisuutesi kuin kunnon mies ainakin. Sopii istua hyvällä omallatunnolla, sanoi pormestari.