Elämä vilisti nopeasti hänen sielunsa silmissä.
Kansakoulunopettaja oli isä ollut, uuttera työmies, naapurien lemmikki ja Esterin hellä huoltaja. Lapsuudessa oli meri aina näytellyt lakkapäitä laineitaan kotirannassa; alastomille kallioille olivat taajat lintuparvet laskeutuneet tuulten ja myrskyjen suojaan. Kodin ikkunasta oli ihan selvään nähnyt, miten ne siellä vaahtojen keskellä tepastelivat, milloin lentoon lehahtivat, taas laskeutuakseen.
Mutta poissa oli entinen koti. Äiti oli jo kauvan haudan hiljaisuudessa levännyt, isä sinne vuosi sitten siirtynyt.
Entinen koulutalo, meri ja alastomat kalliot olivat vain jäljellä tuolla hyvin kaukana, kaukana…
Ikäänkuin lastu veistäessä puun kupeesta singahtaa oli Esterkin vierotettu isästään turvattomana maailman kolkkia kiertämään. Miten toisenlaista oli kaikki täällä sisämaassa. Eivät laineet loiskineet rantoja vastaan samalla voimalla, eivät linnut tepastelleet yhtä ketterästi täällä kuin siellä…
Mutta hän oli suudellut täällä vierasta miestä. Siellä ei.
Ester katsoi kuvaan ja hymähti.
Rakkaus, miten voimakas, miten omituinen on rakkaus. Hän säpsähti. Näytti kuin kiiluvat silmät olisivat häntä tähystelleet… Ei se ollut mitään. Kuva oli pöydällä jalustassaan. Vernerin silmät katselivat häneen niin tyynesti ja lepyttävästi.
Verner oli kaunis mies, hän oli naisten ihailema suosikki. Kaikissa huveissa, kaikissa juhlatilaisuuksissa naiset häntä hempeydellään kokivat lumota, nauroivat, laskivat leikkiä ja kilvan suositella pyysivät. Verner oli hyvä mies…
Ja Ester avasi laatikon. Siinä Vernerin antamat kultaketjut, kello, sormus, rannerengas, solki… Hän oli rikas.