— Nyt näen, nyt näen, vastasi Ester iloisena.
— Sitä usein katselen ja ajattelen, että sinä asut ihan sen vieressä, vähän siitä paikasta oikealle, juuri tuon korkeimman kukkulan kohdalla.
— Niinkö? Mutta nousen huomenna tuonne torniin katsomaan Valkamaa ja ajattelemaan sinua, puhui Ester näpertäen sormiensa välissä Arnoldin nutun nappia ja katsoen häntä suloisesti silmiin.
— Tee se. Tai nouse mieluummin kävelyretkelläsi tuonne kukkulalle, sieltä varmasti näet Valkaman kokonaan.
— Niin, sen minä teen.
Ilta-auringon hiljaa laskeutuessa länttä kohti saattoi Arnold morsiamensa kaupunkiin. He istuivat kumpikin perässä, Arvi hoiti konetta.
— Oh, jospa elämämme tulisi onnelliseksi! puhui Arnold.
— Epäiletkö sitä, Verner? sanoi Ester havahtuen ajatuksistaan.
— Välistä, kun tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä, vastasi Arnold.
— Älä ole niin paljon yksin. Voithan käydä kaupungissa vaikkapa joka päivä.