— Onko mahdollista, että lapsi voi sadatella vanhempiaan? kysyi Ester ikäänkuin häntä ei olisi kukaan kuunnellut.
— On, se on mahdollista. Ja sitten, kun meillä on kylliksi aikaa, kerron sinulle, miksi häntä halveksun.
Ester katsoi vain tyhjään paikkaan seinällä ja puhui vieläkin kuin itsekseen:
— Hän oli kuvassa niin kovin sinun näköisesi, Verner. Varmaan sinäkin muutut ihan samanlaiseksi, kun tulet vanhemmaksi.
Arnold meni ikkunan eteen ja katsoi ulos lehtikujan läpi ja yli
Utuselän. Hän huokasi.
— Varmaan minäkin muutun ihan samanlaiseksi, hän itsekseen toisti.
Mutta kun Ester läheni häntä, sanoi hän ääneen:
— Tästä näkyy kaupungin kirkontorni. Katsopas!
— Näkyykö; missä? huudahti Ester ja asettui ikkunaan.
— Tuolla tuon korkeimman kukkulan vasemmalla puolella. Näetkö?