Sunnuntaina olen ajoissa luonasi.
Oma
Vernerisi."
Hän vei kirjeen Arville ja käski hänen heti lähtemään sitä viemään. Itse hän oli päättänyt pysyä kotona, päättänyt varmasti.
Kului ilta, yö läheni. Kesän haaleat varjot väikkyivät vielä lännen taivaalla.
Pitkältä alkoi Arnoldista aika tuntua. Asraa ei kuulunut. Ehkä se jotain uutisia olisi kaupungista tuonut. Hän kulki rantaan. Kuului pientä puhkumista selältä päin ja kipeniä näkyi muutaman virstan päässä rannasta. Siellä tuli Asra. Hän odotti, hääräsi ja puuhasi ja avusti Arvia, kun Asra vihdoinkin oli saapunut.
Arvi antoi Esterin kirjeen. Arnold pisti sen taskuunsa, hän luki sen sitten huoneessaan.
— Eikö Arvi lähde jo kartanoon? kysyi Arnold hyväntahtoisesti rengiltään.
— Eihän tuota vielä, vastasi Arvi ja seisoi kuin tuomittu veneen keulassa halkojen vieressä.
— Mitäs Arvilla siellä on? kysyi Arnold huomattuaan isohkon korin Arvin selän takana.
— Eihän täällä mitä, vastasi Arvi epävarmana.