Mutta Arnold ei heittänyt. Hän meni ja kohenti koria. Sen päällä oli nimi: Ester Lilieroos.
— Mitä, mistä tämän olet saanut?
— Tuota, se ryökkinä sanoi, että minun oli se salaa vietävä aittaan, eikä mitenkään näytettävä herra vallesmannille, selitti Arvi.
— No johan nyt. Kyllä minä sen nyt sittekin otan, sanoi Arnold ja tarttui kiihkeänä koriin.
— Mutta, huudahti Arvi peloissaan, se ryökkinä niin kovasti minua tenäsi…
— Sano minun syykseni, sanoi Arnold ja meni kartanoa kohti.
— Mitähän salaisuuksia hän minulta tahtoo peittää? hän hymähti yksin mennessään.
Hänen epäluulonsa syttyi. Kiihkeänä hän liikkui huoneissa. Hän luki kirjeen. Siinä oli puhdasta, vilpitöntä rakkautta ja ihmettelyä ja ylistystä uhrauksista, joita Arnold hänen, köyhän orpotytön tähden tahtoi tehdä.
Kirje rauhoitti ja hyvitti hänen mieltään. Mutta korin sisältö oli hänelle vielä arvoitus. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli kori avoinna ja naisen vaatteita hänen käsissään.
Arnold ihastui, otti esille kaikki ja riemuitsi. Siinä oli leninkejä ja alushameita, valkeita, punaisia, ruskeita.