* * * * *
Päivät vierivät, kesä kului ja syksy oli käsissä. Valkaman perheonni oli pyhä. Arnold oli melkein yksinomaan kotona, vain hätätilassa virkamatkalleenkaan lähti. Hän oli tahallaan hävittänyt suurimman osan entisistä huonekaluistaan ja hankkinut uudet. Kun nyt talvi läheni, antoi hän ajorekensäkin pois ja osti uuden.
— Miksi niin teet? Tuohan on vielä vallan mainio reki, huomautti Ester, kun näki rekeä pois vietävän.
He istuivat Esterin huoneessa kahvia juoden.
— No niin, jos tahdot tietää, niin kerron, miksi täältä tahdon kaiken entisyyden hävittää, vastasi Arnold.
— Kerro, kerro, kehoitti Ester.
— Isäni, alkoi Arnold, oli saksalainen. Hän oli syntynyt Rheinin varsilla. Kotimaassaan hän oli tehnyt kavalluksen…
— Kavalluksen? keskeytti hänet Ester.
— Niin. Muutamat sukulaiset täyttivät kavalluksella anastetun kassan ja lähettivät hänet ulkomaalle. Hän tuli Suomeen — kuten niin moni muu saksalainen — ja pääsi valheiden varjolla erään tehtaan hoitajaksi. Näin ollen auttoi häntä se, että hän oli ulkolainen ja osasi saksaa ja hiukan engelskaa, mutta siinäpä hänen kielitaitonsa ja muu ansionsa olikin.
Sitte häntä vielä auttoi yksi seikka, nimittäin se, että hän väärensi itselleen paperit, joiden nojalla hän muka oli aatelismies, — Suomessa kunnioitettiin ennen ja vielä nytkin kunnioitetaan aatelismiestä melkein puolijumalana. Aatelismiehenä ja tehtaan hoitajana hän sai paljon ystäviä ja juomaveikkoja, pääsi tuttavuuteen varakasten kanssa, tuli kostoretkelle Valkaman kartanoon ja saikin ainoan perijättären pauloihinsa.