Arnold keskeytti hetkiseksi ja katsoi epäillen ympärilleen, Ester huomasi hänen levottomuutensa.
— Verner, ellet tahdo kertoa — — ja jos se on ikävää…
— Ei, ei, kyllä minun täytyy saada puhua nyt suuni puhtaaksi…
Hän poltti muutaman savun ja jatkoi sitten:
— Jo sinä aikana, kun minun muistini alkaa, oli äitini nääntynyt. Isäni potki ja pieksi häntä joka päivä, eli palvelijoidensa kanssa ja kuletti vieraita muualta. Hän juopotteli aamusta iltaan. Minä sain olla hänen juomakumppaninaan melkein lapsesta saakka…
— Onko mahdollista? huudahti Ester tuskan ilme kasvoissa.
— On ystäväni, on!
Arnold nousi seisaalleen ja käveli kiivaasti.
— Hän opetti minulle kaikki paheet, hän juurrutti sieluuni kaiken maailman saastan. Hän ei tehnyt sitä selvänä, mutta milloinkapa hän juuri selvä olikaan?
— Äitini, hän hetkisen kuluttua jatkoi, koetti minua suojella, pitää kuin silmäterää… Mutta minkäpä äitini mahtoi. Hän oli itsekin liian onneton. Ilkkuen isäni äidille kertoi ja vieraille kehui, että minusta tulee "isän poika", minusta muka tulee "mies".